Ja nyt oli pantava pirtti lämmitä ja tehtävä tuli takkaan, ensimmäinen tuli elämässä omaan takkaan.
Hän on kämpinyt metsän reunaan ja saanut siinä suurella vaivalla kuivuneen hongan tyvestä sylyksen halkoja pilkotuksi. Ne oli vietävä, mutta hän on uupunut, tahtoo hetken verran puun rungolla levähtää.
Vetiset ovat silmät, murtunut on katse, veltot ovat kasvot, leuka tutisee, kädet vapisevat, vaikeasti pihisee henki ahtaassa rinnassa, ja heikosti sydän lyö. Syksyisen lehdettömän lehdon läpi näkee hän valkoisen tupansa, ja sen aukinaisen oven aholle paistavan mustaa metsää vasten kelmeän syysillan valossa… Se on hänen tupansa, hänen oma tekemänsä… Kun jaksaisi saada nuo puut tästä pihaan… Hän katselee sitä, ja yht'äkkiä näyttää se olevan hyvin kaukana, niinkuin jossakin toisella puolen maailman. Hän pyhkäisee vettä silmästään, ja nyt on tupa lähempänä, mutta näkyy hyvin epäselvästi yhä tihenevän oksaverkon läpi … ei näy muuta kuin valkoinen seinä ja musta ovi. Taivas on metsän takana kuulakka ja keltainen. Kylmä puistattaa hiestyneitä hartioita. Pitäisi pian saada pirtti lämmitä… Nyt se on taas paikoillaan, ja siitä erottaa nurkat ja salvaimet. »Siinä ehkä vielä vuosia elän. Ehkä kunta antaa tähän apuaan, jos en itse jaksa…»
Lämmin virtaus tunkee ruumiin läpi, vaan ei tunnu jaksavan vielä nousta, täytyy vielä hetkinen huoahtaa. Ja hän istuu eikä mitään ajattele.
Silloin kuuluu naputusta jostakin, niinkuin lyötäisiin siellä vasaralla naulan päähän ja tulee mieleen ajatus: »Kenenkähän kirstun nauloja lyönevät?»—Vähän ajan päästä kuuluu hovista iltakellon soitto toiselta puolen järven:—»Kenenkähän sielukelloja soittanevat?»
Yhä himmenee maailma, on kuin olisi usva noussut tuvan eteen. Ei kuulu enää naputusta eikä soi enää kello, mutta nyt on kuin metsä humisisi. Hän kumartuu poimimaan puita syliinsä, mutta silloin tuuskahtaa hän suulleen halkojensa päälle, vierähtää siitä kyljelleen maahan karisseiden lehtien päälle, kuivuneen puun viereen, kivi päänaluisena.
Valkoinen tupa seisoo pimenevän ahon reunassa mustien kantojen keskessä, ja musta ovi katselee eteensä kuin kummissaan kysyen: »Kenelle se minut teki, kun ei tulekaan?»
Toisille oli Matti tupansakin tehnyt…
AINOA POIKA.
Olin polkupyöräretkellä, ja oli olevinaan äärettömän tärkeätä, että juuri sillä ja sillä tunnilla ja minuutilla joutuisin perille. Olin asettanut itselleni päämäärän ja olisin omissa silmissäni kovin alentunut, ellen olisi tehnyt kaikkea voitavaani sitä saavuttaakseni. Mielestäni täytyi kaiken, joka asettui esteeksi tielleni, väistyä. Vastaan tulevat, huonot tien kohdat, kylän kohdilla leikkivät lapset, tyhmät lehmät ja muut semmoiset herättivät minussa oikeutettua suuttumusta, joka kyllä näkyi tuikeista rypyistä otsallani ja kuului siitä vihaisesta äänestä, millä merkkitorveni törähti. Pois tieltä!… tärkeintä tässä kaikessa on, että minä pääsen menemään!