Silloin tapahtui eräässä vastamäessä, että huomasin toisen polkimen mutterin pudonneen. Eikä ollut ajattelemistakaan matkan jatkamista pyörällä, ellen saisi vikaa korjatuksi.
Tietysti kirosin minä kaikki polkupyöräkauppiaat, ja tietysti oli se minusta erinomaisesti meidän kehittymättömiä olojamme kuvaavaa, ettei meillä maaseudulla missään ole seppää, joka osaisi vähänkin isomman vamman polkupyörässä parantaa—josta minulla kyllä oli usein ollut kokemusta. Tällaisen vian voisi kyllä kuka seppä tahansa korjata, mutta tietysti ne taaskaan eivät osaa asettua sinne, missä niitä tarvittaisiin. Mikseivät aseta pajojaan niin, että ovat kaikkiin tarpeisiin saapuvilla!
Tällä kertaa auttoi minua kuitenkin onneni aivan odottamatta. Käveltyäni vähän matkaa pyörääni taluttaen saavuin kylään, jossa ei ollut ainoastaan seppä, vaan seppä semmoinen, joka osasi tehdä uuden mutterin polkimeeni.
Hän oli takomassa pajassaan maantien vieressä. Oli kiireisin heinäaika, ja hän teroitti parhaillaan viikatteita. Silloin en sitä huomannut, vasta jälkeenpäin on muisto siitä mieleeni ilmestynyt. Olin niin touhuissani kuin ainoastaan matkassaan keskeytynyt pyöräilijä voi olla, ja huusin jo kynnyksen takaa:
—Hoi, seppä, hevostani kengittämään!—ja pyöräytin koneeni oven eteen.
Seppä laski viikatteen ja vasaran kädestään ja tuli ovelle. Hän oli vanha, pieni, ryppyinen ja kumarahartiainen mies, päässä messinkisankaiset silmälasit. Ensin katsoi hän minua tutkivasti, minusta näytti arvostelevasti, ehkä moittivastikin. Mutta se katse katosi kohta, ja sijaan tuli alakuloinen ilme, joka samassa vaihtui hyväntahtoiseksi uteliaisuudeksi, melkein hellyydeksi, jonka usein tapaa vanhoissa käsityöläisissä, kun he katselevat jotakin heille uskottua korjattavaa kapinetta.
—Vai on kenkä hevoselta pudonnut! virkkoi hän hymähtäen ja alkoi tarkastella pyörääni. Näyttelin hänelle sitä, kääntelin ja pyörittelin ja kehuskelin ja olin erinomaisen tyytyväinen itseeni, kun näin, että hän osasi tai ainakin näytti osaavan panna arvoa siihen, miten mainio ja mukava ja välttämätön kapine tämmöinen polkupyörä on.
Hänen laittaessaan mutteria jatkoin minä esitystäni ja näyttelin ruuviavaimia ja muita pyöräni kapineita ja kehoittelin häntäkin itselleen semmoisia hankkimaan. Hän myöntelee hyväntahtoisesti ja tunnustaa oikeaksi ehdotukseni, että hänen pitäisi hankkia pyöräkapineita: kuulia, puolapuita, venttiilivehkeitä, muttereita ja sen semmoisia—siitä voisi tulla hyvä affääri näin valtatien varrella, varsinkin jos hän vielä panisi ilmoitustaulun maantien viereen.
Ukko teki työtään eikä vastustellut, ja minä intouduin yhä enemmän omista sanoistani ja esiinnyin niinkuin polkupyöräin korjuu olisi ollut tärkeintä ja ainoata arvokasta, mitä seppä yleensä voi tehdä. Mitä ne nuo viikatteet ja aurain kärjet ja lapiot ja kuokat—no, niitä hän tietysti voisi tehdä sivutöinään…
Lienee minulla kuitenkin ollut jonkinlainen tunne siitä, että minä tässä sentään pidän liian paljon ja liian suurta ääntä pyörästäni ja itsestäni—olin tietysti myöskin puhunut ennätyksistäni—koska minä, sitten kun seppä oli saanut mutterin valmiiksi ja se oli ruuvattu paikoilleen, katsoin pitäväni sanoa jotakin kohteliasta hänenkin kapineistaan.