—Teillä on tilava paja tässä, sanoin minä.
—Onhan tässä tilaa yhdelle miehelle, sanoi hän. Kääntyi sitten ahjoon päin, siirsi siinä vähän hiiliä lapiollaan ja lisäsi:—Olisi ollut tilaa kahdellekin, ja on ollutkin.
Vasta nyt minä huomasin istuneeni toisen ahjon pankolla, joka oli vastapäisellä seinällä hänen omaa ahjoaan, ja nojanneeni palkeen varteen.
—Kukas tässä on takonut? kysyin.
—Poikani siinä takoi, vastasi hän yhä ahjossaan askaroiden.
—Missäs poika nyt on?
—Kuoli kaksi viikkoa sitten.
—Vai kuoli, sanoin minä. Ja luultavasti olisi asia jäänyt siihen, hänen sitä sen enempää kertomatta, ellen olisi kysynyt—näön vuoksi vain, ilman sen suurempaa osanottoa:—Mihin tautiin kuoli?
Hän käänsi kasvonsa päin—en nähnyt niissä mitään liikutuksen merkkiä, ellei siksi voisi sanoa sitä, että kulmakarvat olivat pystymmässä ja että hän ikäänkuin aiheettomasti räpäytti silmiään muutamia kertoja ja virkkoi:
—Tapaturmaisesti hän kuoli.