Ja sentähden toivotan minä sinut tervetulleeksi, sinä syyspimeä, sinä vaatimaton viihdyttävä Koittaren kaksoissisar, sinä hiljainen Hämärikkö.
Lennät, liihoittelet niin äänettömästi yli maiden ja merien, levität näkymättömät siipesi auringon ikkunain eteen niinkuin äiti, joka laskee uutimet lapsensa kehdon eteen ja poistuu varpaillaan.
Ulkomaailma katoaa silloin näkyvistäni, sen mieltäni hajoittavat harrastukset unohtuvat, sen riennot lakkaavat repimästä, ei ole mitään, joka itseään minulle tyrkyttää ja minua uuvuttaa. On kuin löisi minulle vapautuksen hetki talviyön tullen ja kesäpäivän kadoten. Irtaimena lähtee aatos nousemaan omiin avaruuksiinsa, ja tunne löytää uusia teitä, joita ei siltä kukaan tiedä tuketa. Muodot eivät enää voi pakottaa minua heihin mukautumaan, vaan luopi kuvitteluni minulle maailman itseni mukaisen. Selailen sitä kuin kirjaa, avaan mistä tahdon ja suljen milloin mieleni tekee. Ympäristöni on ja elää edessäni ainoastaan semmoisena, miksi minä sen eteeni loihdin.
Ja minä loihdin metsät täyteen omia olennoitani, kansoitan tiet ja tanhuat omilla tuttavillani, joita eivät muut näe kuin minä eivätkä tuntisi, jos näkisivätkin, annan oman kauneutensa maisemilleni, kaikki on minun ja ilman minua ei ole mitään. Se on minun tuuleni, joka tuolla ulkona ikkunani alla hongassa humisee, se on minun laineeni, joka loiskii rannan kivillä, ja jos myrsky nousee ja korpi mylvii ja salo soi, on se kuin minua varten nostettu ja on kuin se minun tunteitani tulkitsisi. Minulle tuikkaa tähti, minulle kuumottaa kuu, minulle sytyttää pohjan perä soihtunsa, sillä minä en näe enkä usko olevan muita niitä näkemässä tai kuulemassa.
Astun ulos pimeyteen. Koivut haastaa, kuuset kuiskaa, ovat kuin olisivat odottaneet ja nyt ilmoittaisivat toisilleen salaisin merkein, että siellä hän tulee, ystävämme … siinä hän nyt on … ettekö näe?… saattakaa häntä yhä edelleen! Kuljen puulta puulle, ja näre nousee kuuseksi silmissäni, leppä luopihe tammeksi, kataja kohotaikse hongaksi, kaikki ovat yhtä korkeita ja yhtä kauniita. Suo on kuin kukkiva niitty, ja matala mäen harjanne muuttuu taivasta tavoittelevaksi vaaraksi—ja siksi he kaikki minua ystävänään tervehtävät.
Haparoin kotiani kohti, jossa kaikki jo nukkuvat ja josta vain oman ikkunani tuli vielä tuikkaa. Päivällä vedän uutimet eteen, mutta yön tullen ne avaan ja annan pimeyden paistaa sisään. Se on kuin pohjattoman meren pinta, joka ei peloita eikä puistata, vaan luopi vain rauhaa rintaani ja syvyyksien sopusointua sieluuni. Se on kuin kaikupohja, josta kaikki, mitä siihen heitän, kimpoaa kiitollisena, suurennettuna ja monistettuna takaisin: pieninkin ajatus ja epämääräisin tunne, jotka arkoina aurinkoa karttavat, uskaltavat ulos ja palaavat isoina ja itsetietoisina takaisin, sanoiksi sointuakseen.
Sinä siunattu syksyinen Hämärikkö, sinä ihana talvinen yö, sinä pohjolan pimeys, joka päästät tähdet taivaalla tuikkamaan, panet pohjan tulet palamaan, näytät tietä taivaitten perille, jota ilman ei joulukaan joululle tuntuisi, ei ihmiskunta Luojalle kiitoksensa uhritulia sytyttäisi, joka vapautat mieleni aineen aherruksista ja annat minut taas itselleni takaisin—ilolla otan sinut taas vieraakseni ja kaiholla heitän sinulle hyvästini, kun pitenevä päivä ja kesäinen Koitar sinut karkoittaa.
TUISKUTTAISIT LUNTA, TALVI…
Tuiskuttaisit taas lunta, talvi… Tuiskuttaisit taas lunta teille, joita kaiken maailman matkamiehet niin ylpeästi kellossa ja kulkusessa ajavat ja huutavat ja hoilaavat; ja tiepuoliin, joita toistensa ohi pyrkiessään polkevat; ja maantienojiin, joihin kiihkeässä kilpailussaan kaatuilevat ja joiden valkoisia hankia huppuroidessaan tallaavat…
Tuiskuttaisit kyläin poluille, jotka likaisina talosta taloon luikertelevat ja joita kaikki kansa orjallisesti astuu eikä uskalla toinen oikaista suoraksi sitä, minkä toinen kerran sattumalta vääräksi kävi; ja talojen tanhuville, joihin elämä on askeltensa lähtemättömän likaleiman painanut ja joka ei irtaudu siitä pikalla eikä rautalapiolla. Tuiskuttaisit ennen hiihdetyt ladut umpeen ja puutiet piiloon ja heinätiet tukkoon ja viittatiet tulvilleen; ajaisit kujat kukkuroiksi ja aidat hautaisit ja veturit ja junat kinoksiin kiinni…