Pyryttäisit ihmiset ja eläimet luoliinsa ja ovet ulkoa telkitsisit, etteivät viisiin vuorokausiin ulos uskaltaisi… Niin saisinhan nähdä, että on isompansa ihmisilläkin, että on vertansa valloillakin; saisin nähdä heidät kerran taas voimiensa takaa ponnistelemassa ja kaikki kylän miehet lumiaurain ääressä äykkämässä ja tekemässä teitä, joiden eivät enää luulleet tekoa tarvitsevan; ja avuttomina saisin kuulla veturihärkäin sydänmaan taipalilla kinosten keskessä mylvivän.
Saisin nähdä tämän maailman kilpa-ajojen hetkeksi keskeytyvän, ei yhden toisestaan edelle pääsevän, vaan kaikkien rekien ystävinä yhdessä jonossa kulkevan…
Saisin nähdä koskemattoman lumilakanan levenevän yli vetten ja vainioiden ja yli salojen ja soiden, ja saisin luulla, että koko maailma sen alla on ihana ja puhdas, ja uskoa, että kettu, jonka yöllinen jälki kuin aave kyliä kiertää, on sen ainoa asukas…
Tuiskuttaisit sentähden taas luntasi, talvi, puhdistaisit maailman, peittäisit pois kaikki vanhat polut, ja pakottaisit ihmiset itselleen uusia uria aukomaan.
TAKALISTO.
Minä rakastan sinua, minä ihailen sinua ja minä ikävöin sinua, taloni takalisto, ja sinä olet minusta ihanin seutu maailmassa…
On varhainen syksyinen aamu, ei ole aurinko vielä noussut ja heikosti kuumottaa vasta koi. Kaikki nukkuvat vielä talossa ja kylässä, eikä ole kukkokaan laulanut.
Hiivin hiljaa huoneestani, pihanpääkamaristani, otan pyssyni oven pielestä, päästän koirani siteestään ja lähden sinne, minne mieleni minua yöt ja päivät vetää.
Se on ruma tie, joka sinne saattaa, ohi tarhan ja siinä märehtivän lehmikarjan, savinen ja likainen, ja reunat ovat paljaiksi jyrsityt, mutta minulle on se mitä ihanin toiveitteni tie, joka kuljettaa minut salaperäisiä seikkailuja kohti. En kertaakaan lähde sitä kulkemaan rauhallisin rinnoin, vaan aina on sydämessä hoppua ja aavistusta. Se vie pellon nurkkaukseen, jossa se vähän laajeten kulkee riihen ja pajan välistä, jotka vain sen salaperäisyyttä lisäävät. Sillä ne ovat talon haltiain asunnoita nuo, riihi ja paja, ja niiden kohdalle saakka uskaltavat metsänkin väet taloa lähestyä. Siinä käy kettu kiertelemässä, siitä pyörähtää jänis takaisin, niiden ympärillä asustaa pelto-pyyparvi ja heidän vainoojansa valkea talvikko. Riiheen ruumiitkin kannetaan, ennenkuin haudan haltuun uskotaan. Raja on siinä kahden maailman, veräjä, joka ihmisten asuinsijoilta viepi pois Tapiolan tiluksille.
Olen päässyt ohitse kenenkään näkemättä. Riihinummen yli vievä kivipohjainen polku kumahtaa jalkani alla, ja tuskin on talo kadonnut lepikon taa ja rannaton metsä auennut eteeni, kun jo teeriparvet jostakin lähempää ja loitompaa kukertavat minut tervetulleeksi. Tekisi mieleni huhuta vastaan ja ilmoittaa iloinen tuloni. Mutta vaiti kulkee metsämies ja pidättää riemunsa rinnassaan voimana, joka häntä kuljettaa ja antaa jäntevyyttä hänen jäsenilleen.