—Olla nyt joutilasta rahaa!—se oli aina loppuhuudahdus—niin tässä tuhoja tehtäisiin!
Meillä ei sitä tietysti ollut enemmän kuin hänelläkään, ainakaan mikäli me tiesimme. Mutta se ei hänen intoaan laimentanut. Hän teki asioita yhtä kaikki s.o. hän puhui affääreistä, seurasi rakennushommia ja tonttikauppoja—m.m. suomalaisen teatterin tonttiasiata, niinkuin olisi hänellä siinä ollut suurin määrä osakkeita—tiesi tillilleen tiilien hinnat, vainusi kaikki uudet yritykset, tutki tarkkaan taksoitusluettelon, osasi sen ulkoa ja alkoi luokitella ihmisiä sen mukaan, 100 äyrin mies! 1000:n äyrin mies! Katsopas sitä, se oli viime vuonna verotettu siitä ja siitä, nyt on jo niin ja niin paljosta. Onpa mahtanut tehdä hyviä asioita. Milläs se sekin? Ai, siltähän kuoli vanha täti…
—Ollapas minullakin täti, jolta saisin tuhannenkaan … kyllä tietäisin, mihin sijoittaisin!
—Kuvitelkaamme, että sinulta on kuollut vanha täti … mihin sijoittaisit hänen perintönsä? virkkoi joku meistä siihen »drifti»tapaan, jolla häntä yleensä kohtelimme.
Hän ei vastannut, mutta hänen silmänsä välähti, ja hän kävi miettiväksi. Eikä hän enää sen jälkeen puhunut rahanpuutteestaan. Sen sijaan, että oli ennen sanonut: jos sijoittaisi rahojaan johonkin, niin pitäisi sijoittaa siihen ja siihen, sanoi hän nyt: kun sijoittaa j.n.e., niin pitää sijoittaa j.n.e. Ja hän puhui siitä niin kauan ja niin suurella varmuudella, että meistä alkoi näyttää siltä kuin hän todellakin olisi perinyt, niinkuin hänellä todellakin olisi ollut liikepääomaa ja hän todella olisi sen sijoittanut ja tehnyt asioita eikä niitä vain mielessään kuvitellut.
Ja miksei hän olisi tehnyt! Tehdäänhän niitä affäärejä ilman pääomiakin, ja tunnustaaksemme oli meillä muillakin pientä osakehuijausta käymässä lainarahoilla. Meidän puolestamme oli se jonkinlaista seurapeliä, jota vastoin Yrjö otti asiat isolta kannalta: periaatteelliselta, isänmaalliselta, puolue- ja jos joltakin kannalta.
Sitäpaitsi oli hänellä säännöllinen kirjanpitokin, minkä tulimme huomaamaan, kun eräänä uuden vuoden aattona olimme kutsutut hänen luokseen pieniin joulukekkereihin. Hän näytteli niitä ylpeydellä ja tyytyväisyydellä kuin kirjailija korukansiin sidottua joulujulkaisuaan. Ne olivat oikein komeat, Göösistä ostetut, niissä oli kaikki annit ja perrit ja debetit ja creditit, oli konttokurantit ja pääkirjat, sanalla sanoen oikea »kaksinkertainen italialainen». Se oli hän, joka niitä näytellessään pani painoa tuolle sanalle, niin että meistä tuntui, kuin olisi se ollut hänestä jotakin erinomaisempaa, että kirjanpito oli kaksinkertainen erotukseksi yksinkertaisesta. Jos olisi ollut kolmin-kertaista kirjanpitoa, olisi hän varmaankin heti hankkinut itselleen semmoisen. Säännöllinen kirjeenvaihto oli hänellä myöskin, oli kopiokirjat, registraattorit ja perforaattorit, ja hyllyillä kotelot ja seinillä kaprokit. Se oli toista se kuin meidän taskuallakkamme, joihin oli merkitty lyijykynällä lankeemispäivä ja korkopäivä.
Mutta enimmin me hämmästyimme nähdessämme tulokset hänen kirjanpäätöksestään.
—Mitä ihmettä! Sinähän olet rikas mies! Vuodessa on pääoma kasvanut oman vertansa!
—Tuhat markkaa nettoa! virkkoi hän ylpeydellä sulkien kirjansa.