Hän suli kyyneliin ja nyyhkytti todellisen, vilpittömän surun vallassa, jota emme koettaneetkaan lieventää, tuntien voimattomuutemme. Kun hän siitä vähän tointui, virkkoi hän:
—Kyllä ne sveesit nyt riemuitsisivat, jos tietäisivät, saisivat vettä myllylleen. Niinpähän kävi senkin suomenmielisen liikemiehen, sanoisivat. Näettehän, millä vahingonilolla se Nyya Pressi parhaillaan puhuu Kansallispankista. (Tämä tapahtui siihen aikaan, kun Kansallispankilla oli nuo tunnetut rettelönsä). Siinä nyt nähdään, sanoisivat. Ja oikeassahan olisivatkin. Minä koetin, minä tein parastani, tein sen asian harrastuksesta oppiakseni, hankkiakseni kokemusta ja antaakseni sen perintönä pojalleni, josta oli aikomukseni kasvattaa suomalainen liikemies. Mutta ei minusta ollut siihen, ei ollut, ei ollut.
Hän huojutteli pääparkaansa käsiensä välissä.
—Älähän nyt vain joudu epätoivoon, voithan vielä alkaa alusta.
Otaksukaamme, että me lunastaisimme vekselisi!
—Lunastaisitteko?
Hän hypähti pystyyn kuin ammuttuna ja hänen silmänsä säteilivät.
Mutta sitten hän taas vaipui kokoon.
—Mutta, enhän kuitenkaan voisi alkaa 10,000:n velalla.
—Me annamme sinulle akordin kymmeneksi vuodeksi ja asetamme liikkeesi administratsionin alle.
—Akordinko? Administratsioninko?