Palasin kotiin, tulin tänne majalleni, jonne olin tahtonut sinutkin tuoda. Huudan täällä sinua uupumatta joka ilta ja aamu huoneeni ovelta ja koetan houkutella saloja sinua ilmaisemaan. Mutta totisena ja tylynä seisoo salo eikä anna minulle koskaan selkoa siitä, mitä tietää. Enkä minä tiedä, eksyitkö, vai tahallasiko erosit. Sen vain tiedän, että korpeen minulta katosit.
KORVEN KOSTO.
Hän on pysähtynyt suksineen puoliväliin vaaran rinnettä aukeaan paikkaan, josta näkee alempana olevan metsämaiseman soineen, järvineen, virtoineen ja salmineen. Vaaran alta, missä kahden veden välinen koski kimmeltelee päiväpaisteessa, hän näkee majansa katon.
Hän on metsämies, näiden yksinäisten salojen ainoa asukas niin laajalti kuin silmä tämän vaaran laelta kantaa. Koko tämän vesistön varren hän on omakseen ottanut, kun ei ole ollut muitakaan ottavia. Ei ole sitten sen suuren vainovuoden, jolloin toiset länteen pakenivat, toiset vietiin väkisin vieraille maille, täällä ihmisen jälkeä näkynyt.
Erämaa uinuu kuin avosilmin keväisen talviauringon paisteessa. Lumi on jo sulanut puista, mutta metsissä, järvien jäillä ja soilla on hankea vielä sauvalla mitaten. Päivä helottelee lämpimästi aukeilla, mutta varjossa on raittiin kylmää. Vaarain rinteellä on havunneula sulanut sen verran, että tuoksahtelee pihkalle hiukan, ja koivun varpu lemahtelee keskipäivällä, ikäänkuin aavistellen tulevia kevätaamuja.
Hän vetää henkeensä lämmintä ilmaa ja metsän tuoretta tuoksua, silmä tuikkaa tyytyväisesti ja lempeästi otsatukan alta. Hyvä on hänen mielensä, hyvä siitä, että on talven selkä katkeamaisillaan, sen rautainen koura heltinyt. Eikä ole tämäkään talvi pelättyä pahaa tuonut. Kohta loppuu hiihtokeli, kohta alkavat hanget upottaa, eikä tullut erämiehiä asutuilta mailta. Ei tullut vaaraa muutakaan, jota aina aavisteli, vaikkei tietänyt, mistä se tulisi. Mahtoi kerran tulla, että tuon torjua saisi … mutta hyvä oli aina mieli, kun oli talvella tulematta jäänyt. Kesällä ei kukaan tänne asti osunut.
Hän on hartiakas ja tanakka, mutta samalla pitkä ja solakka mies, puettuna puoleksi sarkaan, puoleksi nahkoihin. Olallaan on hänellä ampuma-aseet: jouset ja viinet, selässä kimppu ansoja ja loukkujen lukkoja, jotka hän on käynyt keräilemässä pois. Ei käy enää jänis lankaan, ei astu kettu satimeen, ei juokse riekko rihmaan … kiiman aika on kaikilla, pitää antaa rauha riistalle, pitäkööt häiritsemättä häitään metsän väet.
Onkin jo paaluaitta kosken rannalla täynnä nahkoja, tänä talvena hankituita. Huomenna ne ahkioon ladotaan ja lähdetään niitä markkinoille hiihtämään. Siellä saksat ihailevat, kyselevät, ei kuninkaan metsästäjälläkään parempia, mutta ei tee tämä salon Sara selkoa oloistaan, ei asumuksistaan. Aina on eksytellyt urkkijat jäljiltään ja hiihdellyt tänne takaisin hankiaisia myöten jäljen jättämättä.
Yhä iloisemmin kiiluu silmä erämaata vasten, tuota ystävää, joka ei muusta tiedä kuin hänestä, ja hymy vaeltaa huulten yli. Mutta varsinkin hykähdyttää eräs ajatus. Ponnahuttaisiko hän menemään, laskisiko huvikseen huiman mäen tuonne jäälle ja panisi ilman korvissaan vinkumaan?
Hän jo peräytyy vauhtia ottaakseen, kun kajahtaa äkäinen haukahdus vaaran alta.