Ei ole Saran mielestä enää epäilystäkään siitä, mitä varten vinosilmä täällä kuljeksii ja mitä hän täältä hakee. Eikä siitäkään, mitä hänen on tehtävä. Jos ei lappalainen näiltä mailta palaa heimonsa luo, tietävät muutkin täällä tuhon uhkaavan ja pysyvät poissa.
Kaukana hän ei voi vielä olla. Luultavasti hän on vasta puolen päivän aikaan tästä kulkenut, koska on hiihtänyt puista karisseen huurun ylitse. Sara on tehnyt päätöksensä ja alkaa laittaa lähtöään.
Puettuaan ylleen puhtaimmat metsävaatteensa, laitettuaan evästä konttiin ja otettuaan parhaat aseensa: jousen, nuolet, metsäpuukon, pienen kirveen ja keveän keihään, joka samalla oli suksen sauva, valitsi hän parhaat suksensa, joita käytti vain isommilla retkillä. Niiden päälle päästyään ja lähdettyään liukumaan metsään majan taakse oli hän näissä metsätamineissaan niinkuin suurten otusten ajoon lähtiessään: sama kohottava ja avartava tunne rinnassa, sama jännitys jäsenissä ja sama levoton kiehunta verissä taipalelle päästäkseen. Silmät paloivat, huulet olivat puristuksissa, suun ympärillä oli tuima piirre, ja uhkaavasti, melkein vihaisesti ponnisti hän ensi innossaan kaikki voimansa, niinkuin otus olisi ollut ensi aukealla saavutettavissa.
Lappalaisen latu, jota hän heti lähti noudattamaan ja jossa näkyi jälkeen lähteneen koiran käpälien sijat, vei kosken vartta myöten suuren järven rannalle.
Kosken niskassa oli lappalainen pysähtynyt kalaa pyytämään. Oli tehnyt avannon lähelle sulaa ja onkinut siinä pohjaongella. Kaloja näkyi herja saaneen, oli niitä siivonnutkin ja jättänyt suomut ja sisälmykset lumelle avannon viereen.
Saran kiukku kasvoi… Kalastanut minun vesilläni ja jättänyt siihen sisukset kuin ilkkunansa osoitteeksi … niinkuin riettalintu, joka syö linnunpyytäjän loukusta! Lieneekö tehnyt sen vesiäni pilatakseen, ottaakseen pois kalaonneni…
Se antoi uutta sisältöä suuttumukselle, ja Sara potkaisihe takaisin ajettavansa ladulle, joka vei kosken niskasta järven rannalle, ja noudatteli sitä, pysyen aina metsän turvissa. Pelko sillä oli jotakin, ei liikkunut oikeilla asioilla, koska ei ollut uskaltanut aukeille paikoille antautua. Vasta keskellä järveä, jossa oli ryhmä saaria, poikkesi latu suunnastaan ja vei saarien suojassa yli selän. Toiselle rannalle tultuaan lähti se kuin viivalla vetäen suoraan halki salon viemään vaaraa kohti, jonka paljasta, puutonta lakea iltarusko kultasi vielä, kun alemmat maat jo olivat varjossa. Se on outo näillä mailla, hakee korkeita paikkoja tähystelläkseen matkansa suuntaa ja oikeaan osatakseen.
Oli jo ilta vaarallakin, kun Sara soisen salon hiihdettyään pääsi kiivenneeksi sen laelle, koko ajan lappalaisen suksenlatua noudatettuaan. Paljon se oli jo ehtinyt edelle, eikä sitä tänä iltana enää ehtisi saavuttaa. Tietysti laittautua levolle iltayöksi ja heti aamusella lähteä liikkeelle.
Nuotion paikkaa etsiessään oli hän kuulevinaan koiran ulvahduksen jostakin edestään. Koko matkan olivat Hallin jälet seuranneet lappalaisen latua, eikä se ollut vielä tullut takaisin. Nyt se siellä ulvahti jossakin. Oli ehkä saavuttanut ajettavan. Mutta kun ei sen enempää haukkua kuulunut, alkoi Saraa arveluttaa. Tappelua se ei ole tehnyt, sillä silloin olisi syntynyt isompi rähinä. Se on ehkä sen surmannut, ampunut ennenkuin Halli päälle ehti, tai kolhaissut keihäällään. Alkoi käydä mieli matalaksi, kun ei uskaltanut tehdä nuotiota tarpeeksi tulekasta ja ruumis oli hiihdännästä hiostunut. Jos vielä koiran tappoi, ainoan toverini ja ystäväni… Mitä varten minä lähdinkään häntä ajamaan? Miksen anna hänen olla ja mennä menojaan? Mitä pahaa hän on minulle tehnyt, että häntä vainoon? Eihän pitäisi ihmisen toistaan tappaa…
Mutta lappalainen ei ole ihminen—koira se on! Pahansuopa, joka pilaa metsät ja vedet, ja on tuhottava, missä hänet tavoittanet. Olisi se sentään otus! Tiedä, mitä kaikkea hänellä lienee: hyvät jouset, nuolet ja keihäät, sukset mainiot, ehkä kultaa ja hopeaa, jolla saat, mitä tarvitset.