Katosivat kaikki epäilykset, kun Halli aamupuoleen yötä tuli nuotiolle ja vikisten ja kuin turvaa hakien painautui jalkojen juureen. Sitä oli lyöty, ja se nilkutti kolmella jalalla. Kohta kun alkoi vähän nähdä, lähti Sara liikkeelle, päättäen, että hän ajaa takaa, vaikka Lapin perille vieköön.
Ei ollut pitänyt kiirettä lappalainen. Päästyään suurille saloille, toiselle puolen vaarojen, on hän hiihdellyt siellä sinne tänne pitkiäkin mutkia tehden, mutta aina kuitenkin pohjoista pääsuuntanaan pitäen. Tuon tuostakin on lunta penkonut katsoakseen, onko jäkäliä. Sehän sillä siis sittenkin asiana. Kerrankin oli kiertänyt jäniksen, toisen kerran ampunut linnun puusta, metson, merkeistä päättäen. Ihmeen taitavasti hän oli tehnyt sen, niinkuin kettu tai ilves, jotka vainunsa avulla jo kaukaa tuntevat, missä riista piilee ja hiipivät suoraan luo, liikoja mutkia tekemättä. Mainio se on metsänkävijä Lapin mies, ei sille kukaan vertoja vedä. Eteen ne sille lentävät, metsän eläjät, kun muita pakenevat ja jäljessään juoksuttavat—ja kateus kaivoi Saran mieltä, metsämiehen hampaita kiristävä ja mieltä kirvelevä kateus, hänen pujotellessaan lappalaisen latua, joka milloin oikoili suoaukeiden poikki, milloin pistihe sakeimpaan näreikköön, josta isokasvuisen takaa-ajajan oli tukala päästä tunkeutumaan. Alavasta korvesta kohosi latu vähitellen vaaralle, ja sen laella oli keskentekoinen nuotio. Siinä oli lappalainen yötään aikonut viettää, ja siinä näkyi selvään jäljet kohtauksesta koiran kanssa. Jäljistä päättäen se oli sitä lihapaloilla houkutellut, mutta kun ei Halli antanut lumota itseään, oli puulla perään nakannut. Ei ole Halli—hyvä Halli, uskollinen ystävä—ei ole lappalaistenkaan lumottavissa, vaikka niillä on hyvä silmä eläimiin.
Mutta kun koira oli kääntynyt takaisin isäntäänsä hakemaan—tuli kiire maankulkijalle. Siihen jätti nuotionsa ja yösijansa ja hätä tuli käteen … oikein nauratti Saraa hajanainen jälki … oli koettanut kuin lentäen mennä, niin oli räätsinyt kuin siipisato telkkä vettä pitkin— vaan ei ole mihin sukeltaa.
Ja Sara ponnisti kaikin voimin perään ja rauhoittui vasta, kun näki, että pelästynyt pakenijakin oli vähitellen rauhoittunut ja hiljentänyt vauhtiaan. Lieneekö uupunut vai lieneekö arvellut turhaa säikähtäneensä. Jälki on taas tasainen ja kevyt, niinkuin olisi metsän elävä siinä vikitellyt. Kauniisti se oli hankia pitkin kulkenut, milloin harjujen selänteitä, milloin korkeita kuusikoita, milloin huvikseen mäet laskenut ja noussut keveästi jyrkimmistäkin kohdista.
Unohti Sara vähitellen, minkä tähden ajoi häntä takaa, että ajoi häntä ilojaan lyöden takaa tappaakseen, ja seurasi kuin leikkivää lasta, joka on metsään painunut ja suotta itseään etsittää, veitikka … eikä tiedä, milloin puun takaa pilkistää tai uukahtaa kiven kupeelta. Siinä oli vaaran rinteessä ruokaillut korkean kiven päällä. Siitä oli kuin iloiten lähtenyt mäkeä laskemaan, suoraan alas huimaavista hyppyreistä eikä edes horjahtanut, ei sauvaa maahan pannut. Kaarrellen sai Sara kulkea, puista pidellen ja sauvallaan vastaan karustaen.
Vaaran alla oli jyrkkä kallio ja niin korkea, etteivät korpihongat sen tasalle ulottuneet. Pitkän kierroksen sai Sara tehdä, mutta lappalainen oli laskenut suoraan puitten latvojen yli ja siihen kadonnut. Oliko ilmaan lentänyt, oliko puiden päälle pysähtynyt?
Turhaan tähysteli Sara kallion alta sakeasta kuusikosta, turhaan kuusien latvoista, turhaan maasta niiden juurilta. Jo luuli hän lumotuksi itsensä ja epäillä alkoi metsän pyhää poikaa ajaneensa, joka hiihtää maassa, milloin mieleen johtuu, mutta yhtä usein taipaliaan lyhentelee ilmassa puitten latvojen tasalla—ja jo mietti hän kääntyäkseen.
Mutta ei ollut hiihtäjä puitten latvoihin pysähtynyt, ei ilmaankaan lentänyt, vaan maahan oli tullut metsälammelle, joka piili vaaran alla puitten peitossa ja jota ei aavistanut siinä olevankaan, ennenkuin oli sen rannalla. Sinne oli suksimiehen kallion reunalta puitten yli heittänyt eikä ollut kaatunutkaan, vähän vain jalkain notkahtaessa poski hankea hipaissut kuin pyöreällä vanteella painaen—ja hiihtänyt tyynesti edelleen.
Mietti ajaja jo kääntyäksensä sellaisen otuksen ajosta, mutta kun jo iltakin hämärti, lähti hän kuitenkin vielä jälkeen. Jyrkkärantainen oli lampi ja kaitainen eikä näyttänyt olevan ulospääsyä missään. Latu johdatti kuin umpisoppeen kahden kallion väliin, mutta siinä oli kuin kallioinen portti, josta aukeni vuorijärvi jyrkkäin, kallioisten vaarain välissä.
Ilta yhä pimeni, aurinko oli jo vaarain takana, ja rantakalliot näyttivät yhä ylenevän ja jylhenevän. Ei tuntenut Sara seutua, ei ollut ennen täällä käynyt, ei tiennyt, missä oli, ja mietti jo toisen kerran takaisin kääntyäkseen.