Hivuttelihe siinä kuitenkin vielä kahden vaiheilla hiljalleen eteenpäin, kun keksi avannon, jossa lappalainen oli onkinut ja saaliinsa siivonnut. Äsken oli siinä ollut, koskeivät olleet vielä kalain sisälmykset jäätyneetkään. Se loi lumouksen ja palautti metsämiehen otuksen ajoon. Kaukana se ei voi enää olla, tämä paikka on sen näköinen, että tähän se on yöksi asettunut johonkin. Järvi oli melkein pyöreä, ja sen keskellä oli pienoinen saari kuin mätäs. Sitä kohti näytti jälki vievän.
Sara sitoi koiran, käski sen olemaan ääneti ja lähti rantakallioiden suojassa kiertämään järveä. Palattuaan takaisin siihen, mistä oli lähtenyt, hän oli varma siitä, että lappalainen on saarroksessa. Ei ollut mitään jälkeä ulos viepää. Jos ei liene lentäen mennyt, niin siinä on otus yömakuullaan saareen kierrettynä.
Samassa tuikahti tuli saaresta puitten välistä. Ei ollut se siis ajajaansa huomannut … ja pian leimusi risuvalkea saaren sakeita kuusia valaisten ja kumpuili paksuna savuna suoraan ylös ilmaan, ensin mustana ja sitten ylemmäksi kohottuaan sammuvan iltaruskon punaamana.
Sara painautui rantakallion kylkeen odottamaan. Hän odotti siinä hievahtamatta, silmänä ja korvana koko mies, niinkuin ainoastaan vanha metsänkävijä voi olla saalistaan väijyessä. Tuli pimeä ja sammui rusko, eikä erottanut enää savua, ainoastaan tulen erotti ja kuuli silloin tällöin paakkujen pamahtelevan, kun se siellä kekäleitä kohenteli. Kerran pari kuului se laulaa hyrähtelevänkin. Sitten vaikeni hyräily, ja tuli pieneni tasaiseksi ja tyyneksi nuotiotuleksi. Eikä Sara kuullut enää muuta kuin hitaista veden tippunaa jossakin takanaan kalliossa, ja tähtitaivas tuikki hänen päänsä päällä tänne alas kallioisen järven pohjaan kuin mustaan kattilaan.
Taas oli Sara epätietoinen, mitä tekisi. Oli, kuin olisi jokin asia häntä peloittanut, niinkuin olisi se ollut häntä väijymässä ja hän sentähden ollut niin hiljaa, että tuskin hengittääkään uskalsi. Mutta kun yö yhä kylmeni ja pakkanen alkoi purra ja hän näki yhä tulen tuolla edessään ja oli näkevinään lappalaisen lämpimissä vaatteissaan nuotiolla pehmeiden havujen päällä, valtasi hänet äkkinäinen kiukku: se kiusasi häntä tuo, se oli tullut vakoilemaan, ilkkumaan, jäljessään juoksuttamaan. Se oli häpeämätön maankulkija, metsärosvo, toisen riistan ryöväri, kalavesien pilaaja, salojen saastuttaja.
Sara otti keihäänsä, astui suksilleen ja lähti hiipimään saaresta tuikkavaa tulta kohti.
Lappalainen oli nukkunut tulen ääreen eikä kuullut väijyjäänsä, joka saaren rannassa oli laskeutunut suksiltaan ja selkä kumarassa hiipi yhä lähemmä.
Hän oli nuori poika ja lepäsi punaisella reunustetussa poronnahkapeskissään rauhallisesti ja huolettomasti kuusen juurella selällään, kädet pään alla, nuotiotulen valaistessa hänen puhdasilmeisiä, viattomia kasvojaan.
Ei ollut Sara metsänhaltiata nähnyt, mutta semmoiseksi hän oli sen aina mielessään kuvitellut. Ehkä se onkin Nyyrikki, Tapion poika, ehkä on täällä isänsä asioilla kiertelemässä, metsämaita katselemassa, tulevana talvena tänne karjansa ajaaksensa. Sitä ei saa tappaa, ei mitään pahaa sille tehdä, täytyy väistyä, jos tielle tulee. Jo laskeutuikin keihään kärki, joka oli ollut kohona, valmiina iskemään, ja Sara asetti jalkansa toisen taa peräytyäkseen.
Silloin rasahti taittuva oksa, nukkuva heräsi, kavahti istualleen, hieraisi unta silmistään… Saran keihäs kohosi samassa ja syöksyi semmoisella voimalla rintaan, että meni läpi ruumiin ja naulitsi pienen miehen selälleen makuusijoilleen.