ELÄMÄNI EHKÄ ONNELLISIN PÄIVÄ.
Elämäni ehkä onnellisin päivä. Ensimmäinen oikea kevätpäivä ainaisten sateiden ja pitkien kylmien perästä. Koivujen lehdet ovat tänään puhjenneet hiirenkorvalle lämpimässä, tyynessä paisteessa. On ollut niin tyyntä ja lämmintä ja raittiin puhdasta, kuin ennen lapsena ollessa kuvailin vain taivaassa olevan.
Odotettiin äitiä tulevaksi kotiin. Heikki juoksenteli pitkin päivää avojaloin talon ympärillä kukkia poimien. Niitä asetettiin kaikkiin huoneisiin ja verannalle valkoisiin astioihin, ja pistettiin kimppu kumpaankin portin pieleen ja koivujen valkoiseen tuoheen kahden puolen kotitietä.
Nyt ne nukkuvat. Minä istun ikkunassani ja koetan kirjoittaa.
Järvi on aivan tyven. Viklat lentelevät valitellen rantoja pitkin, mutta niiden valituksessa on riemua. Kottaraisia istuu kuin musta marjaterttu koivun latvassa, huilautellen pitkiä vihellyksiä. Niillä ei vielä ole poikasia, mutta pesänsä ne jo ovat valinneet.
Taivaalla tuikkaa jokin iso tähti, talven viimeinen.
Olen ottanut uuden kynän ja hienoimman paperin ja koetan kirjoittaa tätä niin kauniilla käsialalla kuin minulle on mahdollista.
Jos saisin viedä maailmasta mennessäni vain tämän muiston. En haluaisi muuta palkintoa siitä, mitä hyvää olen tehnyt, enkä muuta rangaistuksen anteeksiantoa siitä, mitä rikoin…
ARKITUULI—PYHÄPOUTA.
Arkituuli puhaltaa, arkipilvi sataa, lakkaamatta, yötä ja päivää. Satamassa aina sama arkilaineen loiskinta, räystään alla iäti yhdenlainen lotina. Harmaat arkiolennot kiskovat itseänsä joka ilta ja aamu märkinä merelle ja palaavat sieltä vielä märempinä takaisin. En näe tänne, ovatko miehiä vai naisia, nuoria vai vanhoja, kauniitako vai rumia—öljytakit, saapasjalat, arkitöittensä orjat. Kun sanovat jotakin, murahtavat, kun vaikenevat, murjottavat. Ei laulahdusta, ei naurun helähdystä, ei yhtä ainoata hypähtävää askelta kala-aittojen polulla. Koko elämä kuin mieletöntä, asiatonta itkua.