Pyhätuuli puhaltaa, pyhäaurinko paistaa. Sataman sinessä lounaisen viri, katon harjalla pääskysen siritys, kalliolta kalliolle västäräkin vilisevä juoksu. Aitasta tulee tyttö, solakka ja reipas, ja juoksee rantaan; toisesta toinen, nuori, notkea, ja juoksee rantaan—hameet siniset, puserot punaiset, huivit valkoista harsoa, olkapäille valuen. Uusi ilma ja ihmiset uudet. Pyörähtävät, huudahtavat, hypähtävät nauraen sillalta purteen, kaatuvat kirkaisten toistensa syliin. Huulet hymyssä seisovat ovillaan vanhat, joilla ei äsken ollut ystävällistä sanaa.
Nyt ne soutavat satamasta ulapalle, vastakkain istuen, toinen vetäen, toinen huovaten, karkelosaareen, laulaen molemmat. Toisista rannoista soutaa toisia laulavia tyttöparvia. Ovat niinkuin eivät olisi koskaan muuta kuin huviansa soutaneet ja pyhäänsä pitäneet. On niinkuin ei olisi ollut maailmassa arkea koskaan eikä koskaan sadetta ja niinkuin elämä olisi yhtä asiatonta iloa ja paistetta.
SÄVELTÄJÄN MUISTIKIRJASTA.
Vain joskus olin tullut merkille panneeksi, että talossa, jossa asuin, oli viiritanko katolla—silloin kun sen päässä visersi pääskynen. Olin myös nähnyt, että ikkunani alla ja tupani seinämällä oli tasapääksi leikelty sireenipensas ja nurkan kohdalla lumessa vanhan joulukuusen latva. Olin joskus epäillyt, että uunini pellissä oli olemassa jotakin hataruutta, mutta että seinässä olisi sälöjä ja ikkunapaperi jostakin irrallaan, siitä minulla muistaakseni ei ollut tietoa enemmän, kuin luultavasti heillä itselläänkään, ennenkuin tuli tammikuun myrsky.
Myrskyjä oli usein kulkenut taloni yli. Ne olivat panneet meren mylvimään, metsän pauhaamaan, niinkuin meren ja metsän tulee ja niinkuin ne ovat tottuneet tekemään. Olipa myrsky kuinka kova tahansa, sen puuskat kuinka rajut hyvänsä, meri ja metsä antoivat aina sointuvan äänen, heikomman tai voimakkaamman, mutta aina puhtaan niinkuin hyvin viritetty soittokone. Metsä ja meri eivät koskaan soi epävireessä, yhtä vähän kuin urut, päästipä niihin henkeä kuinka paljon tahansa. Ne eivät koskaan tuntuneet tulkitsevan mitään erikoista omaansa: iloansa, suruansa, hätäänsä tai kauhuansa—soivan ainoastaan sitä, mitä myrsky niillä soitti, suurta, rauhoittavaa, ylentävää säveltä. Saatoin kuulostaa niitä aikani, nauttia ja nukkua.
Taas pauhasi meri ja mylvi metsä. Kun puisto nyt oli lehdistä puhdas, sattui myrsky minkään estämättä siihen huoneeseen, jossa asuin.
Lipputanko katolla oli alkanut reutoa ja narista. Sen nuora kuului milloin kääriytyvän sen ympärille, milloin purkautuvan pieksämään sen kylkeä, ikäänkuin hoputtaen sitä jonnekin; tanko ei päässyt, mutta tuntui tutisevan tuskissaan.
Sireenipensas oli tullut kuin hätään ja pelkoon, raapi ja raastoi ikkunata ja sen pieltä ja seinää niinkuin koira, joka pahana yönä pyrkii sisään susia vainuten, repien kyntensä rikki ja varpaansa verille.
Nurkan kohdalla, jossa nojatuolissani istuen koetin olla kuulematta ja lukea, alkoi huokailla ja nyyhkyttää. Se vaikeni hetkeksi, alkoi uudelleen—parkuminen ilman ääntä.
Korisi jossakin kuin kuoleva. Ullakollako? Lattianko alla? Niinkuin kuristettaisiin kurkkua, päästettäisiin hetkeksi henki kulkemaan, kiristettäisiin taas. On, niinkuin joku estäisi tulemasta sisään jotakuta, joka pyrkii sisään. Se, joka pyrkii, tuntuu loikertelevan torvien läpi, monta kertaa uunin ympäri, pitenevän, venyvän, nyt se nuuskii uunin alapeltiä, rämähyttää sitä, säikähtää, nielaisekse takaisin ja alkaa uudelleen.