Silloin rämähtää ihan korvani juuressa ääni, jossa on se hermostunut hätä, mikä on ampiaisen äänessä, kun se kesällä huoneeseen eksyttyään pyrkii ikkunasta ulos. Tämä pyrkii sisään. Ei niinkuin yksi ampiainen, vaan niinkuin kaikki maailman ampiaiset. Tiedän, että se on ikkunan paperi, joka on irtautunut, mutta en saa itselleni uskotelluksi, että niin todella on. Sillä minä kuulen samalla kymmeniä ääniä, jotka voivat olla mitä hyvänsä, kenen tahansa, elävien olentojen, kuolleiden, ihmisten, henkien.
Kaikilla heillä tietysti täytyy olla luonnollinen syynsä, tiedän sen, mutta en saa selville, mikä se milloinkin on. Sen vain siinä kuunnellessani käsitän, että kaikki ovat ääniä semmoisten, jotka pyrkivät pois sieltä, missä ovat. Joita vaivataan, ahdistetaan, kidutetaan, ne huutavat, vaikeroivat, vikisevät kukin omalla kielellään. Mutta kenenkään ääni ei soinnu toisen ääneen, niinkuin myrskyssä meri ja metsä, joiden soitto on sitä kokonaisempi, kuta suurempi myrsky on. Nämä eivät välitä eivätkä tiedä toisistaan, niillä on kaikilla oma yksityinen hätänsä ja sen huuto ja parku, niinkuin haaksirikossa huutavien, tulipalossa, sairaalassa voihkavien.
Kuuntelen aina huvikseni myrskyä, menen metsään ja meren rannalle kuin soittajaisiin, nauttimaan melusta ja pauhusta. Nämä minua kiusaavat. Koetan olla uskomatta niiden hätään. Eihän se ole totta, eihän se ole mitään, sehän on vain tuulta. Vaan jos olisikin, mitä se minuun kuuluu? Mitä minuun kuuluu kenenkään toisen tuska? Panen maata, koetan nukkua. Mutta silloin yltyvät ne tuhatta hullumpaan hätään. Ja on, niinkuin se ei olisikaan enää toisen tuskaa, vaan omaani. Jokainen heistä vetää ja repii minua osalliseksi omaan hätäänsä, ne valittavat ja huutavat, niinkuin minun itseni pitäisi valittaa ja huutaa.
Näen, että ne tulevat panemaan pilalle koko yöni. Häiritsivät ensin työni, nyt estävät uneni.
Kun yöperho pörrää työtuleni ympärillä, tapan sen säälittä. Kun karjan ahdistama koirani turvautuu jalkoihini, potkaisen sen armotta pois.
Repäisen paperin ikkunasta, tempaan auki pellit. Riennän ulos, nousen katolle ja murran vihoissani viiritangon. Katkon kiukuissani sireenipensaan latvat niin lyhyiksi, etteivät ne ulotu raapimaan seinääni. Riistän lumesta vanhan joulukuusen ja nakkaan sen menemään suin päin hankeen.
Kun tulen takaisin, on kaikki hiljaa. Ei mikään valita eikä häiritse. En tarvitse enää kuulla kenenkään tuskaa enkä siitä kärsiä niinkuin omastani.
Meri ja metsä kyllä yhäkin pauhaavat ja soivat. Ja saakoot ne kernaasti soida. Onhan niidenkin äänessä tuskaa, murhetta ja ahdistusta: joka oksalla, jota myrsky vaivaa, joka aallolla, jonka se nostaa ja murskaa, on kai oma hätänsä, mutta siinä on kokonaisuutta, sopusointua. Meri ja metsä eivät kiru eivätkä paru, vaan soittavat surunsa.
Minä voin kuunnella sitä aikani, kuinka kauan hyvänsä, vaikka koko yön, minä nautin siitä, voin levätä sen laineilla, nukkua sen keinuun.
Minä tahdon ottaa todellisuuden taiteena, minä en tahdo kuulla siinä mitään, mikä ei soinnu, minä poistan siitä kaiken, mikä siinä vihloo ja särkee, uhallakin—väkivallallakin. Ei mikään suru saa tulla minua niin lähelle, että se pakottautuisi omakseni.