Tahdon nauttia päivin ja nukkua rauhassa öin. Tahdon, että elämä soittaa minulle tuskansakin—orkesterille sovitettuna.
SALAPERÄISIN.
On salaperäinen, syksyinen, sysimusta yö, kun vaahtopäät laineet välähtelevät myrskyisellä merellä ja ulappain voima pauhaa kaukaisia kallioita vastaan. On salaperäinen, tyyni yö Lapin autiolla erämaan taipalella, kun revontulet aaveina taivaalla leimuavat ja havuinen ikimetsä hämmästyksestä suorana seisoen sitä katselee. On salaperäinen, lämmin elokuun ilta, kun punainen kuu metsänrannasta suurena maailmaa katsoo, niinkuin se sen nyt vasta ensi kerran näkisi.
Vaan ei ole niin salaperäinen mikään yö eikä ilta, kuin on tyyni, paisteinen keskipäivä kesän kuumimpana aikana.
Päivänä semmoisena kuuluu metsässä, kun kuiva havunneula risahtaa oksastaan irti ja putoaa puun alle. Aurinko valaisee joka sopen, kirkastaa joka kolkan, mutta vaikka katsot, et mitään näe, sillä valo verhoo vaippaansa maan ja kannot ja kivet ja mättäät ja kaiken, mikä niiden päällä on ja mitä niiden kupeella piilee. Ja silloin on siellä keskellä viikkoa semmoinen pyhä rauha, että jänis huoletta paneikse pitkäkseen ruskealle polulle ja pyypoikue nukahtaa paisteeseen rypyhautansa pohjaan; silloin siellä ketutar tuo penikkansa luolansa suulle, silloin siellä karhu kellii aukealla, lämpimällä kalliolla, ja sen päällä kelohongan oksalla uneksu silmät pieninä viiruina huuhkaja: silloin siellä suon reunassa hongikossa seisoo hirvi niin liikkumatonna, että orava puusta laskeutuessaan ponnahtaa sen sarveen ja sarvesta toiseen puuhun. Kaikki nukkuu, ja kaikki kuitenkin valvoo, kaikki on esillä, ja kuitenkin piilossa, auringon piilossa, kuuman keskipäivän kätkössä, ja on, niinkuin olisi tapahtunut se, että aurinko ei enää koskaan laske, ja ettei päivä milloinkaan pääty. Yksi valvoo ja elää: kukkien tuoksu ja pihkan lemu niinkuin nukkuvan hengitys; ja kuuma maa, niinkuin tulisi sen alta hehku. Hyönteiset hyrisevät, sihisee muurahaispesä, hymisee jossakin kaukainen koski niinkuin ylhäällä ilmassa tai syvällä manteren alla. Ja valvoo vielä aurinko ja elää, ollen äänessä kuin lämpöään hiljaa soiva ääretön lamppu. Elää ja valvoo kaikki, samalla kun nukkuu. On, niinkuin maa ei olisi maata, niinkuin metsä ei olisi metsää, niinkuin eivät puut olisi puita, vaan niinkuin maa olisi nukkuva, lämminpintainen peto, joka jostakin säikähtäen voi pian ponnahtaa pystyyn ravistaen selästään kaiken, mikä siinä uinuu.
Päivänä semmoisena ovat väet talosta kaukana niityllä eikä kotona kuin räystästen pääskyset ja portin pielessä äänetön koivu ja pihan päällä ylhäällä taivaalla poutapilvi ja poutapilven alla haukka liikkumattomin siivin. Päivänä semmoisena hiipii talon tarhakäärme kivijalasta huoneen alta porstuan rapuille ja lepää siinä paisteen alla suorana kuin keppi. Silloin nakertaa talon haltiahiiri loven emännän hienoimman nisuleivän laitaan ja tekee nopean jäljen hänen viilipyttynsä kerman kuoreen niinkuin jänönen keväiseen hankeen … ja emäntä tietää aaveita käyneen.
Päivänä semmoisena on pellolla heilimon kiihkoisin hetki, ja huumeissaan painaa rukiin tähkä kutrisen päänsä toisen tähkäpään poskea vasten ja synnyttää, näkemättä, tietämättä, satain tuhansien sadon. Silloin saa pientaren mansikka poskilleen kypsyytensä punan, ja sen huulille kihoo sen sydämen sokeri, ja se on poimittavaksi valmis ja otettavaksi altis. Angervon kukka avaa lemujensa lippaan, ja mehiläinen kantaa pois lemmen viestin. Ruohossa maaten, päänsä alla käsi, näkee neito hymyillen lempensä ensimmäiset unet, joita torjui aaveina luotaan vielä illalla ja yöllä.
Lahdessa talon alla uipi suurten ulappain mahtavin hauki matalimpaan heinikkoon ja tuijottaa tuntikaudet, posket jäykkinä ja kiinteinä silmät, sudenkorentoon, joka vihreällä lumpeella keltasiipisenä väräjää toisen keltasiipisen kera. Posahtaa kuin valaskalan pyrstöstä, salakoita sinkoo ilmaan kuin hopeisia salamoita, ruohikko sihisee ja nuokkuu, lumme on kastunut, eikä keltasiipiä enää näy.
Meren päällä taivaalla autereisia hattaroita, ja meren pinnalla uinahtelevia virejä ja velttoja purjeita… Kangastelevat ylösalaisin etäiset kaupungit ja ulkomaiden rannat. Näkymättömien myrskyjen mainingit vaahtoaa ja pauhaa uloimmissa kallioissa. Hylkeet huutavat toisilleen karilta karille ilolaulujansa laulaen, ylistäen paistetta ja tyyntä, mikä kuuluu kuin hätähuudolta hukkuvan lapsen. Päivänä semmoisena iskee kalasääski meren suurimman lohen ja katoo kerta parahtaen syvyyteen.
Päivänä semmoisena näkee ihminen näkyjä keskellä päivää, ja semmoisena syntyi merimiesten tarina suuresta merikäärmeestä, ulappain aaveesta.