Solakkoina seisovat vaaleat koivut, pihlaja tuoksuu täydessä kukassaan, ja tuomi tervehtii häntä herttaisimmalla lemullaan. Ota meidät!
Hän ottaa heidät kuin omansa. Tuuhea lehvistö tutajaa, kun hän keveällä, tottuneella kädellä runkoja pykältelee, ja humahtaen ja vähän huudahtaen niinkuin tyttö, joka keinussa heilahtaa, vaipuvat koivut limikkäin maahan, pihlajat putoavat toistensa helmaan, haavat vielä maassakin lehtiään ystävällisesti lepattelevat, ja tuomet vielä kaatuneinakin kukkiensa tuoksu-uhria suitsuttavat. Kaski on kaadettu … ja kun iltatuuli saapuu suurien salojen yli, löytää se avonaisen paikan ennen läpipääsemättömässä metsässä ja siinä liotellen pyörähtelee….
Ja kun aurinko seuraavana aamuna nousee, pääsee se mustaa maata lämmittämään, ja hikevä höyry kohoo iäti kosteista happamista juurista.
Mutta suuri on ilo matalassa majassa, joka on katosta lattiaan, ulkoa ja sisältä, kotiin kannetuilla kerpuilla koristeltu, ja runsaita satoja aavistellen asuu mieli kasken tulevissa antimissa.
Hiljalleen vaipuvat kasken kaadetut puut ikuiseen uneensa kesäisen helteen paahteessa, tuomien ja pihlajain kukat lakastuvat, lehdet ruskettuvat ja oksat ja rungot kuivavat. Punaisena pälvenä helottaa kasken paikka syksyn kaiken tummanvihreän vaaran rinteeltä saloja vaeltavan metsämiehen silmään, mutta talvella se valkeana aukkona paistaa, ja jänöt kyykkivät rytöjen välissä kaadetuita haapoja jyrsien, ja metsäkanat tekevät polkujaan runkojen alle.
Mutta kun on tullut kesä taas, niin paksuna, valkeana patsaana kumpuaa palavan kasken sauhu korkeutta kohti. Kuivuneiden lehtien lemu on kuin uuteen eloon vironnut, kuihtuneiden tuomen ja pihlajankukkien tuoksu täyttää uudelleen ilman ja tunkee autereisen kaskisavun kantamana metsiin, leviää soille ja huljuilee iltaisen ilmanhengen mukana järvien rannoille ja luhtaisille niityille. Mielihyvällä hengittävät sitä saunatietä astuessaan matalan majan asukkaat ja haaveksivat vaivainsa palkkioksi hedelmällistä satoa ja vehkatonta viljaa. Ilta on ihana ja lämmin, ja köyhänkin aitta on toiveita täynnä.
On uusi kesä taas, ja kaski on toiveet toteuttanut. Sakeana kuin kaislikko mutapohjaisen järven lahdelmassa kasvaa palolla pensova ruis ja heilimoi siinä tyynenä heinäkuun sunnuntaina, kun matalan majan mies aitaa vasten nojaten työnsä aloja tarkastelee. Käki kukkuu vaaran rinteellä, laulurastas laulelee notkossa, ja västäräkki keikuttaa seipään päässä pyrstöään. Hiljainen tuulen huokaus taivuttaa halmeen tähkiä, ja tähkät huokaisevat ilmoille utuisen pilven, joka kantaa helmassaan kaiken sen tuoksun, jonka kaadettu metsä kätki, joka on koottu pihlajain kukkasista ja tuomien tertuista, jossa on kaikki lemu, minkä neitseellinen lehto oli satain vuosien aikana poveensa koonnut ja jonka se nyt rukiin heilimöinä levittää viljelijän eteen. Ja viljelijä seisoo siinä onnellisena hymähtäen itsekseen ja katselee yli huojahtelevan halmeen ja yli alempana olevien puitten latvojen kauas vastaisen vaaran rinteille, jonka takana vielä toisia rinteitä siintää.
Ja mille hän niin onnellisena hymähtää?
Hän hymähtää sille, mitä hänellä on, ja sille, mitä toivoo saavansa. Hänellä on tupansa tuolla, missä lapsensa ilakoiden huhuavat, on pienoinen saunansa ja vähäiset elantonsa, ja on tulevan vuoden turvattu vilja;—ja hän rakentaa jo aatoksissaan uuden tuvan ja suuremman saunan ja toivoo suurempia satoja uudesta suuremmasta kaskesta. Maa häntä näyttää suosivan ja lehto lempivän, parhaita aarteitaan hänelle luvaten.
Verkalleen poistuu hän kivistä polkua ja kotiinsa laskeutuu.