Ja kaski jää siihen tuleentumistaan odottamaan, ja ruis kahahtaa hänelle suopeaksi vastaukseksi, leudon suvituulen tähkäpäitä hellästi silitellessä.
KUOLINVUODEN ENNE.
»Lumi lehteen satanut on kuolinvuoden enne» sanoivat vanhat.
Mistä saivat he aiheensa tähän taikaan?
Meri oli eilen vielä sininen ja valoisa. Puisto sen niemessä oli vihreä ja lämmin. Nurmikoilla ei näkynyt merkkiäkään marrasajan kulosta. Vain siellä täällä kellerti jonkin vanhimman, korkeimman koivun latva, ja punerti joku pihlajan oksa. Haapa jokunen oli jo karistanut viereensä kalvenneen lehden. Mutta raidoissa, tammissa, jalavissa ja lepissä asui vielä täysi kesäinen voima, ja puutarhoissa hehkui kukkaislavojen hiillos yhtä kuumana kuin kesällä. Kaikki lupasi lämmintä syksyä ja kasvullisuudelle pitkää ikää. Tuli odottamatta itäinen pilvi. Tuli ensin äkäisenä sateena, sitten räntänä ja viimein kuivana pyrynä. Lumi peitti nurmikot, tarttui lehtiin, painoi oksia alas ja iskeytyi tuulen puolelle runkoihin. Pilvi hajosi, ja luoteinen viima jääti lumen talvisena vaippana kietomaan syliinsä eilisen kesän.
Meri on kuin musta verka ruumisarkun alla. Kellahtavan vihreä, kaamea puisto on kuin vainaja selällään paareilla, eloton ja avuton. Lumipeite on kuin aaveinen käärinliina sen ympärillä.
Minä ymmärrän, miksi lumi lehteen satanut on kuin kuolinvuoden enne.
UVEAVANTO.
Se luulee, kaiken tukahduttaja talvi, kun on saanut ajetuksi tiehensä auringon ja painetuksi pakkasyön jääkellon yli nukahtaneen ulapan ja sen valitukset vaikenemaan ja sen silmiin kuoleman kalvon—se luulee, kun kaikki, mikä äsken päivän alla kimmelsi ja eli ja tuulen alla tyrskyi ja vaahtosi, nyt on tyyntä ja hervotonta, että se on iäksi alistettu hänen alleen. Ja niin se hautaa vainajan ja tuiskuttaa lumensa laineiden kuolinkääreeksi. Sen tehtyään se voittonsa merkiksi vetää viittatiet rannasta rantaan, pitkin ja poikki, kutsuu kengitetyt kaviot ja raudoitetut reet ja kuormat kuinka suuret tahansa kulkemaan mistä paikasta hyvänsä, niemien nenitse ja saarien salmitse ja koskien niskoitse. »Ajakaa, vetäkää, polkekaa, vaivatkaa, ei ole vaaraa, kyllä kestää silta, minkä minä kerran tein, minä maan ja meren herra, minä kaiken kahlehtija talvi.»
Niin talvi—tietämättä, että, missä lienee jossakin, on vaarain välissä, painanteessa, kolmen kallion sulkeessa lähde, sammalen peittämä, ikuinen sula. Kalliossa suon alla halkeama, jota ei kukaan ole nähnyt, halkeaman pohjassa puro, jonka lirinätä ei kukaan ole kuullut. Se valuu sydämitse vuoren, suonitse louhun, ujuu alitse niityn ja notkon, syöpihe läpi saven ja soran ja rautaruosteisen mullan, juottaa kaivoja, elättää lammet, hiipien käärmeenä, kaivaen myyränä ja saapuen viimein salatuita teitään veitsiviilokallion kynnyksen alaitse suuren selän syvimpiin vesiin.