Siellä se huokuu ja hautoo, niinkuin reiässään hylje, sieraimet työssä, pää piilossa nietoksen alla. Minkä pakkanen kutoo, sen uppehen uho kuluttaa, talvelle loukkua laittaen, koverrellen kuoppaa sen susille.
Pyryinen pimeä yö. Rautakuorma ulappata ajaen. Ajaja torkkuen, tuulehen selin. Viittatie tuiskuun häipyen… Humahdus kuin painuvan hangen. Hepo korskahtaen kerran, päristäen toisen…
Luulit liikoja itsestäsi, kaiken tukahduttaja talvi…
Et ole yksinvaltias sielläkään, missä sinulla on ikuinen valta. Et ole saanut edes Erebusta sammumaan, vaikka satoja tuhansia vuosia tuiskutit lunta sen kitaan.
HIRVI JA VOIMAVAUNU.
Maantie kulki suorana kuin rautatielinja vaaroilta soille ja soilta vaaroille, läpi talottoman, metsäisen erämaan. Laskimme kesäisenä yönä voimavaunussa loivaa, harvaa petäjikkörinnettä, kun yht'äkkiä keksimme edessämme suolla, lähellä maantietä, saarekkeen reunassa, kaksi hirveä, kummankin haapaansa kolomassa. Toinen oli suurempi, nähtävästi emä, toinen pienempi, vaikka jo täysikasvuinen sekin. Hiljensimme vauhtia päästäksemme näkemään niitä niin läheltä kuin mahdollista. Kone sulkeessa hiipi kumikäpälä hiljaa kuin kissa öisellä polulla. Tuli näreikkö eteen ja sulki hetkeksi suon näkyvistämme. Kun pääsimme sen peitteestä, oli toinen, suurempi, kadonnut. Toinen ei vielä ollut saanut meistä vihiä, koska jyrsi puutaan yhtä rauhallisesti kuin äsken. Vaunu liukui alas tasaiselle maalle ja pysähtyi melkein hirven kohdalle. Ei vieläkään se meitä huomannut. Kerran nosti se päätään, vainusi ilmaan kuin toveriaan etsien, sai luultavasti rauhoittavan selon siitä, minne tämä oli mennyt, ja jäi. Maantien vieressä kasvavan vesakon yli me näimme sen, mutta se ei nähnyt meitä.
Nähdä automobiilista hirvi! Katsella maantien nopeimmasta metsien nopeinta, maantien uusimmasta kummituksesta metsien vanhinta kummaa, sen muinaismuistoa, satain tuhansien sukupolvien takaista, jonka esi-isät ehkä olivat nähneet mammutin tällä samalla suolla katkomassa kerppuja lehdosta tuolta aarnion raidasta, silloin kun he itse koloivat haapaa toisella rinteellä. Joka ehkä vieläkin viidassa märehtiessään joskus saattoi horrostelevain aivojensa pohjimmaisista kätköistä löytää kuvan liikkuvasta kalliosta ja kuulla sen sisästä kuin maanalaisen rummuttavan äänen. Miksei sellainen muisto voisi säilyä jossakin hirven takimmaisessa tietoisuudessa, koska hevonen korskahtaa vainutessaan suden, jota ei koskaan ole nähnyt, ei se eivätkä sen esi-isät monessa polvessa.
Mutta hirvi alkoi käydä levottomaksi, lieneekö sitten sattunut sieraimiinsa bensiinin hajua, vai oudoksuiko toisen katoamista.
—Toitahuta hiukan, kuiskasi toverini.
Painoin merkinantotorvesta pienen ammahduksen, Mutta sen sijaan, että hirvi olisi pelästynyt ja loikannut metsään, näytti se ilostuvan, pyörähti ja jäi katselemaan meihin päin.