—Vielä kerran, hiukan kovemmin.
Hirvi vastasi äänellä, joka olisi voinut olla voimavaunun ääni, ja alkoi, pää pystyssä, juosta meitä kohti. Suo lotisi, pensaikko lakoili ja eläin seisoi maantiellä edessämme. Samassa kun se oli keksinyt meidät, törähti voimavaunun torvi kaikkein karkeimpansa, ja vaunu pantiin liikkeelle. Hirven takaruumis painahti alas kuin jäniksen, joka on keksinyt metsästäjän, ja jälilleen pyörtäen syöksi se takaisin suolle ja oikaisi parasta karkuaan sen halki toiselle rannalle. Me puhalsimme menemään.
Hirvi oli nähtävästi luullut voimavaunun ääntä emonsa kutsuksi. Sitten se oli huomannut erehdyksensä. Konevaunu ei ollut hänen emonsa, vaikka sillä oli sen ääni. Mutta mikä se sitten oli? Minkä käsityksen hän vei mennessään siitä, minkä oli nähnyt: mustasta, kiiltävästä kummituksesta, joka oli siinä, missä äidin, äänestä päättäen, olisi pitänyt olla? Luuliko hän, että emo oli muuttunut siksi, minkä hän näki? Joku kuva oli sen silmänpohjaan täytynyt jäädä siitä, mikä siihen oli sattunut. Jos silmänpohjan saamat kuvat ja näkemykset siirtyvät perintönä toisesta toiseen, niin varmaan siirtyy silloin sekin, minkä kohtaus konevaunun kanssa oli synnyttänyt. Syvempää uomaa aivoihin tuskin voinee uurtua. Voimakkaampaa sysähdystä ne tuskin voinevat saada. Mahdollisesti saapi tuo ja saavat hänen jälkeläisensä useinkin vielä kohdata voimavaunun, joten sen kuva yhä tarkistuu ja syventyy suvun muistoon. Kenties tottuvat he tyynesti ja rauhallisesti jonkun matkan päästä katselemaan niitä, jotka ammuvat niinkuin hirvet, mutta eivät ole hirviä. Katselemaan voimavaunua nämä, niinkuin heidän esi-isänsä mammuttia ennen. Satain tuhansien vuosien kuluttua, kun voimavaunu on hävinnyt sukupuuttoon, hirven jälkeläiset vielä elävät. Ainoa kuva, mikä konevaunusta silloin on olemassa, on ehkä se, joka jonkin hirven takimmaisesta tietoisuudesta tunkee esiin, kun se yöllä puoleksi torkkuen märehtii haavankuorta, jota se päivällä oli kolonut. Me menemme tässä, mahtavina, selkäkenossa katoamistamme kohti. Meidän ainoa muistomme elää filmikuvana hirven silmässä, joka meitä kauhistuen pakenee. Hyvä niinkin. On paljon semmoista, josta ei jää sitäkään muistoa.
PÖKKELÖ ELI KUINKA VANHA KAATUU.
»Älä lyö pökkelötä, pökkelö lyöpi sinua»—oli isän ainainen sana joka kerta, kun kuljimme sen ohi.
Se oli vanha tuoheton, oksaton, latvaton koivu, seisonut yksin aholla, niin kauan kuin muistin. Emme koskaan olleet nähneet siinä vähintäkään vihreyttä, käävät olivat ainoat elonmerkit, joita se antoi itsestään. Se oli kuollut, milloin lieneekään, esi-isien aikoina, koska isäkään ei muistanut nähneensä sitä toisenlaisena kuin mitä se nyt oli. Sen ympärillä olisi ollut hyvä mustikkamarikko, mutta isä kielsi meidän siihen pysähtymästä; meidän täytyi katsoa syrjästä, kuinka sika porsaineen söi pökkelön marikon. Meidän olisi tehnyt mielemme kolhaista se kumoon. Mutta joka kerta, kun kuljimme siitä ohitse, sanoi isä: »Älä lyö pökkelötä, pökkelö lyöpi sinua.»
Mutta vaikka pökkelö jo aikoja sitten oli kuollut, niin se yhä kuitenkin eli ja hallitsi ja vallitsi. Siitä tuli meille vähitellen salaperäinen, salavihainen, uhkaava olento, koko metsän kauhu, peikko, puolijumala, jonka kauaitse kiersimme. Ei voinut koskaan tietää, milloin se päähän putoo. Se ei huojunut missään tuulessa, se ei huokaillut sateessa muiden puiden kanssa, ei kohissut myrskyssä. Satoi tai paistoi, aina se oli yhtä totinen, yhtä harmaa, yhtä kolkko ja kaamea monine mustine tikanreikineen ja onttoine silmäkuoppineen. Usein lähti sen päästä havukka lentoon, ja öisin huuteli sillä kohdalla huuhkaja. Isä sanoi sen siittävän hometta ja metsänturmelijoita toukkia. »Se on koko metsän rutto semmoinen.» Mutta aina hän kuitenkin kulki sen ohi, varoitti ja kielsi siihen koskemasta.
Se olisi ollut suulleen suistettava, ettei se kerran kaatuisi itsestään lapsen päähän tai taittaisi selkää lampaalta.
Jos sittenkin olisi uskaltanut sen kaataa! Tehtiin toinen toistaan huimempia suunnitelmia. Jos olisi hakata riuku, pitempi, kuin mitä pökkelö oli korkea, ja sysätä sillä sitä kylkeen ja romahuttaa se maahan yhdellä ainoalla otteella. Tai jos olisi sinkauttaa nuoran silmukka sen kaulaan ja sillä kiskaista ja katkaista. Mistähän olisi mennyt poikki, latvastako, keskeltäkö, juurestako? Tai jos olisi vuorotellen rynnätä huimaavaa vauhtia kohti, iskeä olkansa takaa kirveen hamaralla ja samalla ampaista menemään alta pois, ennenkuin se ehtii kaatua!
Mutta ei kukaan meistä uskaltanut muuta kuin kiertää kauaitse ja— kivittää. Kaikki kivet ja kalikat, mitä metsästä löydettiin ja saatiin irti maasta, nakattiin sitä kohti; ja kun metsässä ei enää ollut mitä ottaa, tuotiin niitä muualta. Useimmat lensivät ohi ja pomppailivat muihin puihin, toiset sattuivat, milloin tuhahtaen kuin mättääseen, milloin kumahtaen kuin tyhjän tynnörin pohjaan. Mutta pökkelö ei liikahtanut, ei huojahtanut, seisoi vain tunteettomana ja kolkkona kuin vaivaistukki kirkon portin pielessä.