Hän oli ikänsä kaiken lempeä laulanut, nuoria naurattanut, paimenille pajatellut. Hän oli huima ja huoleton, punaposki, hajahapsi.
Ei ollut iso ohjelmistonsa, eivät lukuisat laulunsa, mutta eihän ole suuri satakielenkään sävelistö, ei pitkä peipon viserrys, ei ylen tempukas tilttaltin tahti—joiden luona oli opissa ollut. Ja uusinta palkitsi uutuuden puutteen: kussa laulun lopetti, kohta saman alusta alkoi.—»Laulanko vielä?»—ja kuulijain kaiku vastasi: »laula vielä!»
Ja niin hän oli laulanut ja iloinnut, ja oma laulunsa ja oma ilonsa oli ylin onnensa ollut—sillä ei ollut vielä mikään hänen mielensä hyviä murtanut.
Niin päivänä muutamana, kun istui riippukoivun oksalla, joka metsäpolun päällä keinui, niin astui ihminen ohitse ja itki, riensi vaimo alaitse ja valitti. Oli metsä vaiennut, oli lakannut lintujen laulu, oli päivä pilveen mennyt. Koetti huhuta, ei kaiku vastannut, aikoi laulun laulaa, sävel keskeä katkesi.
Ei tuohon syytä tiennyt, vaan kuitenkin jälkehen lähti. Jäi jäljelle lauluinen lehto, katosi taaksensa kukkiva niitty—tuli vastahan vetelä korpi, korven takana hallainen suo, suon hallaisen rantana karu kangas ja kankaalla matala, maantasainen huone.
Nainen vaelsi ja vaikeroi, tuli tuvalleen, hoippui sisään ovesta onneton—
Ojentuivat kädet kuivettuneet äitiä vastaan, anoivat silmät sanattomat vieraalta apua. Mutta ei äidillä mitänä antamista—eikä laululinnulla liioin.
Pakotti sydäntä, kun paluulle lähti, kouristi rintaa, kun takaisin riensi, itkuun tyrehtyi, kun entiselle iloaholleen ehti.
—Nälkään nääntyvät, kurjuuteen kuolevat!—Ei kukaan auta, ei kukaan kuule.
Seisoi takanaan mies totinen, surusilmä, kaihokatse.