Ilmarinen, se suuri lapsi, nosti oman tekemänsä auringon ja kuun kuusen latvaan, kun oikea aurinko ja kuu olivat suljetut Pohjolan kivimäkeen. »Jo nyt laa'it joutavia», sanoi vanha viisas Väinämöinen, ja pian näki taitava takoja itsekin, ettei kuumottanut hänen kuunsa kulta, paistanut hänen päivänsä hopea. Ne olivat kuin koristeita joulukuusessa.
Yhteisin voimin onnistui veljesten kuitenkin saada aurinko esille. Eräänä päivänä oli Louhi kyhäinnyt kyyhkyseksi, kuu kivestä noussut, päässyt päivä kalliosta.
Onnistuneeko se meille? Lieneekö yksi ja yhteinen usko niin luja, että se aarrevuoret avaa? Vai täytyneekö meidän, lastemme tavoin, yhäkin hyvästyä omien kuvittelujemme kultaan ja omien haaveittemme hopeaan?
EUROOPAN YLEINEN MIELIPIDE.
Se on omituinen kaikupohja tuo, jota sanotaan Euroopan, maailman yleiseksi mielipiteeksi. Se saattaa vuosikausia ja mitä sydäntä särkevimpien huutojen sitä kohdatessa olla tunteeton ja turta.
Ja yht'äkkiä … näennäisesti vähäpätöinen tapaus, tuhansien kaltainen, voi saada siitä kimmahtamaan äänen, puhtaan ja heleän kuin herkimmästä cremonaviulusta, täyteläisen, voimakkaan ja valtavan; välähyttämään sävelloimon niin häikäisevän kuin magneettimyrskyn sytyttämä pohjanpalo, joka leimuaa pohjoisnavalta päiväntasaajalle niinkuin tuonnoin Dreyfusin jutussa ja niinkuin nyt ikään Ferrerin. On, niinkuin olisivat kaikki suurella vaivalla aikaansaadut kansainväliset yhteydet maan päällä ja merien pohjassa joutuneet omin päinsä toimimaan välittämättä vähääkään valtiomiesten naputuksista lankojen päässä. On tapahtunut oikeusmurha! Vapauden marttyyri on murhattu! Ja koko sivistynyt maailma soi kuin tuhansista hullaantuneista tulipalokelloista, joiden maanalaiset johtolangat yht'äkkiä ovat menneet yhteen, eivätkä ole erotettavissa, ennen kuin ministeristöjä kaatuu ja viattoman veri on kostettu. Ja valtaistuimetkin ovat vaarassa—yhden ainoan koulunopettajan tähden. Onhan se suurenmoista. Yhden ainoan syyttömästi tuomitun ja teloitetun kuolinhuokaus Euroopan etäisimmässä kolkassa saa ilmoille satatuhantisen kostohuudon, joka tuhattuhantisena kimpoo takaisin maailman loukatusta oikeudentunnosta!
Oikeutta siis on? Sitä voi siis heikoinkin saada? On siis olemassa koko kristikunnan yhteinen yleinen syyttäjä, joka oikeutta vaatii, ja näkymätön tuomioistuin, joka sitä antaa?
On siis olemassa se herkkä kaikupohja, joka helähtää ja joka herättää joka kerta, kun joku satutettu parahtaa—Euroopan yleinen mielipide?
Se on.
Ja kuitenkin … se saattaa vuosikausia olla tunteeton ja turta, antamatta vähintäkään vastakaikua tapahtumista, joiden olisi luullut pitävän panna se mitä voimakkaimpaan värähtelyyn. Sitä eivät ole, eivät ainakaan yhteen ääneen ja suuremmalla voimalla, saaneet vavahtamaan väkivaltaisimmatkaan sodat, verisimmätkään joukkoteurastukset. Se on usein vain heikolla myötätunnolla vastannut tuskanhuutoihin, jotka siihen ovat sattuneet lukemattomien rotunsa, uskonsa ja ihanteittensa tähden teloitettujen golgatoilta itäisillä mailla. Kansoilta, jotka elävät vain muutamain rautatietuntien ja muutamain sähkösekuntien matkan päässä niistä keskuksista, Berliinistä, Pariisista, Lontoosta, joissa Euroopan yleinen mielipide luodaan ja joihin pieninkin risahdus kuuluu maailman etäisimmistä erämaista, hävitetään heidän laitoksensa, riistetään heidän kalleimmat oikeutensa, turmellaan heidän välttämättömimmät elinehtonsa; toisilta jaetaan, paloitellaan ja silvotaan heidän isänmaansa—eikä tuo kaikupohja anna juuri mitään erikoisempaa elonmerkkiä itsestään. Melu, joka jossakin paikassa joskus syntyy, huomataan vain suurvaltain keskinäisen kilpailijakateuden aikaansaamaksi hälytykseksi toista vastaan, tai pörssikeinottelun tilatuksi mielenosoitussoitoksi. Ja kun, toisella kertaa, yleisen mielipiteen kaikupohja kaikesta huolimatta alkaa itsestään soida, tukehduttaa sen äänen lahjottu sanomalehdistö, painaen sen päälle suurvaltaetujen vaientavan kämmenen. »Älkäämme sekaantuko toisten valtain sisällisiin asioihin.» Tai: »Mitä kuuluvat meihin Puolan asiat?»