Turta ja tunteeton se usein on, niinkuin kidutuskammion matrassiseinä.
Mutta onhan se kuitenkin olemassa ja voi joskus helähtää herkästi ja puhtaasti kuin cremonaviulun koppa. On ääniä, joihin se ei voi olla vastaamatta, joille värähtämästä sitä ei voi estää mikään mahti maailmassa.
Lieneekö se jo kuullut, mitä Suomesta taas kuuluu?
VANHAN VUOSISADAN HAUDALLA.
Sen olisi kai nyt kohta hautajaiset vietettävä, vanhan vuosisadan. Se olisi kaikilla kunniallisilla menoilla saatettava viimeiseen leposijaansa historian kalmistossa. Olisi haudalla ylistyspuheita pidettävä ja kumpu kukkasilla koristettava.
Vapauden vuosisata … yhdenvertaisuuden ja veljeyden … valistuksen vuosisata—edistyksen kaikinpuolisen: sähkön ja voimavaunujen!
Olisihan siinä juhlapuheiden aihetta, olisi juhlarunojenkin…
Olisipa, olisi…
Niiden suurten sivistyskansain, niiden niin kutsuttujen kulttuurikansain, jotka—ne eikä kukaan muu—kehuvat sen luoneensa, vuosisadan, niidenhän se olisi asia, niiden yhdistyttävä ylistämään itseään ja töitään kehumaan…
Vaan ei taida tulla nyt juhlista niistä—eivät kehtaa, eivät itseltään ilkeä.