»MINÄ KIITÄN SINUA, HERRA…»
Se tapahtui siihen aikaan, kun meistä jokainen tiesi olevansa toistansa niin paljoa parempi, että saattoi rintoihinsa lyöden sanoa: »Minä kiitän sinua, Herra, etten j.n.e.»
Siihen aikaan tapahtui eräässä pienessä kaupungissa semmoisena hyvän omantunnon ja itseensätyytyväisyyden kirkkaana talvisena aamuna, kun ihminen, kahvit juotuaan ja tupakan pantuaan ja katsoessaan ikkunasta ulos lumiseen luontoon, väkisinkin viehättyy ajattelemaan: »Minä kiitän sinua, Herra, etten ole niinkuin tuo publikaani j.n.e.»—tarkoittaen sillä: etten koskaan ole julkaissut, en kuuluttanut, en totellut väkivallan käskyä, en koskaan myötävaikuttanut laittomaan tekoon, en ottanut vastaan lainvastaisella tavalla avonaiseksi joutunutta virkaa, vaan päinvastoin järkähtämättä, hetkeäkään omaa etuani ajattelematta … uhrautumalla kansani ja maani hyväksi siitä mitään palkintoa tai edes vahingonkorvaustakaan saamatta tai vaatimatta j.n.e.—siihen aikaan tapahtui, kun entinen kamreeri Hellberg, joka oli menettänyt virkansa siitä syystä, ettei ollut antautunut väkivallan kätyriksi, ja nyt toimi yksityisen liikkeen palveluksessa, nosti päänsä papereistaan ja katsahti ulos lumiseen, paisteiseen puistoon saadakseen viimeiset päätesanat kirjeeseen, jossa hän oli tulkinnut sitä, mitä me kaikki siihen aikaan yleensä ajattelimme ja tunsimme—tapahtui, että hän kuuli huoneeseensa salin ja eteisen takaa ovikellon soivan. Hän ajatteli: soikoon, tottapahan menevät avaamaan, niinkuin sitten kuuli mentävänkin ja jonkun tulevan saliin. Ennenkuin hän nousee, tahtoo hän lukea sanat, jotka juuri oli kirjoittanut: »Sinä tiedät sanomattakin, vanha veli, että ne tietysti ovat olleet vaikeat tehdä, nämä uhraukset, mutta vähän, ylen vähän ne kuitenkin merkitsevät niiden sisäisten voittojen rinnalla, joita ne ovat meille itsekullekin tuottaneet. Voineeko mitään sisäistä, siveellistä voittoa katsoa suuremmaksi kuin sitä, että kiusauksista, houkutteluista, tarjotuista eduista huolimatta on pysynyt oikeuden ja velvollisuuden tiellä eikä ole hetkeksikään joutunut edes epätietoisuuteen siitä, miten oli meneteltävä. Mikä ero meidän ja heidän välillä! Ei liene toden totta kadehdittava sellaisten asema, jotka liukuvalle pinnalle antautuen ovat joutuneet sisäisestä nöyryytyksestä toiseen.
Tietää, mikä on oikeaa, ja kuitenkin tehdä sitä, mikä on väärää! Tietää, että esimerkiksi virka, jossa nauttii suuria tulojaan, on vääryydellä saatu ja toiselta anastettu, ja kuitenkin pitää se ja nauttia sen suurta palkkaa, silloin kun sen entinen lainkuuliainen hoitaja mahdollisesti, joskaan ei näe nälkää, niin kuitenkin saa vanhoilla päivillään ponnistella viimeiset voimansa elättääkseen perhettään, voimatta toivoakaan mitään vanhuuden eläkettä. En toden totta tahtoisi olla heidän sijassaan. Tuolla tavalla saadusta virasta kannettu palkka—eikö se ole suoraan toisen oman anastamista, eikö se ole kansan varojen itselleen kavaltamista? En ymmärrä, kuinka voisin asua huoneissa, joiden komea sisustus on sellaisilla synnin ja häpeän rahoilla ostettua. Sanot, että tuommoisten herrojen omantunnon vaaka ei ole kylliksi herkkä sellaisia arvoja merkitsemään. Olen kuitenkin varma siitä, että väärä teko on kaikille jäytävä koi, joka ajan mittaan tekee tehtävänsä. On nyt sentään suurenmoinen asia, että ihminen koettaa pysyä oikeuden tiellä. Ei ole maailmassa mitään turvallisempaa kuin hyvä omatunto ja täytetty velvollisuus.»
—Salissa on herra, joka tahtoisi tavata kamreeria.
—Kuka se on?
Palvelija pani käyntikortin pöydän kulmalle ja meni, jättäen oven raolleen.
Tuskin oli nimi sattunut kamreerin silmään, kun hän työnnähti pöytänsä äärestä taapäin sellaisella voimalla, että tuoli oli vähällä kaatua selälleen, samalla kun kortti läiskähti pöytään niin, että se kimpoutui siitä lattialle. Muutamia kiihkeitä askelia, sitten pysähtyi kamreeri hiuksensa pystyyn haraten.
—Hän uskaltaa tulla minun talooni! Hän rohkenee avata minun oveni? Niinkuin ei mitään olisi tapahtunut! Niinkuin kaikki olisi ennallaan! Eikö hävyttömyydellä enää ole mitään rajoja? Eikö meille kotimmekaan enää ole suojattu paikka? Onko meillä jouduttu jo niin pitkälle, että he voivat tunkeutua huoneisiimmekin sen pitemmittä? Mitä hänellä voi olla minulle asiata? Mies, jonka tuttavuudesta olen sanoutunut julkisesti irti…
Kamreerin sydänalassa etoi iljetyksenä kaikki, mikä ihmiselle ikinä voi toisessa olla vastenmielistä: muisto epämieluisesta ylioppilastoverista, joka vain hädin tuskin oli ollut siedetty, tuo ponneton, tunkeileva savolaisnousukas, ihrapinta, huulilla ilmeetön, itserakas hymy, tuo aina myönnyttelevä »jopajoo—jopajoo»—harmaat silmät, jotka eivät koskaan katso suoraan mihinkään—kietoo toverit asioihinsa, maksattaa heillä vekselinsä, häipyy sitten jonnekin Venäjälle sen sijaan, että rehellisten rappeutuneitten tavoin edes olisi mennyt Amerikkaan—sukeltaa sieltä »virkamiehenä erityisiä toimenpiteitä varten», lainaa itsensä varmentamaan kaikkia laittomuuksia, nyt päässyt poliisimestariksi kotikaupunkiinsa, tulee tervehdykselle vanhan toverinsa luo—kätyri, ilmiantaja, »hovineuvos Linnanen».