Oven aukeamasta oli kamreerin äsken tarvinnut nähdä hänestä vain vilahduksen nähdäkseen kaikki: poliisiupseeri ilettävintä kuosia, rasvattu tukka keskeltä jakauksella, viikset kierretyt ja käherretyt, huotra mahtavasti kupeella, käsi kahvassa, toisessa kokardilakki, siinä sotilashansikkaat—entinen ilme kasvoilla, sama katse, tähdättynä jonnekin ohi, ties mihin, mutta näkee kaiken… Katso sinä vain sinne, vakoilija, siellä on nurkassa »Lex», ja siellä on »Hyökkäys»!
—Minä en ota häntä vastaan. Seisokoon siellä, kunnes menee.
Kamreeri aikoi painaa oven kiinni, kun näki saliin tulevan pikku poikansa, menossa ulos, tervehtivän vierasta, iskevän kantapäänsä yhteen ja kumartavan, niinkuin hänet oli opetettu.
—Haluatteko tavata isääni?
—Minut on jo ilmoitettu, luulen.
—Vai niin, hän tulee kai pian, tehkää hyvin ja istukaa.
Poika kuului menevän.
No niin, koska hän tahtoo, niin saakoon. Koska mieheltä siis itseltään puuttuu äly ymmärtää asemansa, niin on siitä minun tehtävä hänelle selko. Kuulkoon kunniansa!
Kamreeri riisui työpuseronsa, veti ylleen käyntitakkinsa, järjesti tukkansa, partansa, kauluksensa ja pisti päättävästi kiinni nappinsa, ylimmästä alimpaan. Sen suoritettuaan tarttui hän oven ripaan ja astui selkä suorana, ilme jäykkänä ja kylmänä ja silmänsä hiukan pienemmiksi siristäen saliin.
Vieras ei ollut istuutunut, vaan seisoi yhä, ei oven suussa, mutta ei perälläkään, puolitiessä, pianon kulmassa.