Se on ahti Saarelainen,
se on kaunis Kaukomieli,
se on veitikka verevä,
hius sorea, solki kaunis,
pitkä tukka, parta kaunis,
jalan nousu virman varsan.
———
Se on Ahti Saarelainen,
se on kaunis Kaukomieli—
Sua itki immet kaikki,
sua kaikerti kanaset.
Jotkut eroavat piiristä, tarttuvat Kaukoa kauhtanan liepeisiin, nostavat, vetävät, pyörittävät.
—Tsht! siitä kintuistani, koirat!
Sihahti sana hullusti kahden pudonneen hampaan kolossa. Rähähti ilkkuva nauru niinkuin sille, joka joukon eteen kompastuu.
Kihahti veri Kaukolle päähän, eikä sihahtanut kieli enää toista kertaa, kun hän karjaisi kättään päänsä yli heilauttaen niinkuin reen perässä ruoskaansa ajaja, joka ärhenteleviä hurttia torjuu:
—Irti minusta, vanhat nartut!
Niinkuin olisi se sattunut jokaiseen heistä, ulahti lauma hänen ympärillään, säkenöivin silmin, kouristunein kynsin, herjaten kukin erikseen ja kaikki yhdestä suusta:
—Vai nartut!—Vai vanhat nartut!—Ja mikä sinä itse?—Parta takkuinen kuin tuppurakuontalo!—Tukka sotkuinen kuin tuulenkoura!—Rimppakinttu kuin variksen pelätti! Harvahammas! Haravahammas! Paikkahousu!
Iskivät kuin varikset vaivaista kotkaa, tähdäten arimpaan paikkaan ja siihen jokaisella nokan iskulla osuen.
—Ilkesit vielä tulla!—Kehtasit vielä näillä ilmoilla näyttäytyä!— Ikäloppu!—Väkäleuka!—Tsht itse, kulkukoira! Ei kanat täällä enää sinulle kasva!