—Et meitä? Voi, miksi et meitä? Emmekö sinulle enää entisen hempeitä?
—Ette.
—Vaikka oltiin sinun tähtesi järveen juosta! Vaikka silmät sua surren sokeiksi itkimme!—Vaikka niemien kivet sinua vuottaessa sileiksi istuimme!—Että hennoit meidät jättää? Etkö huoli, vaikka tulit!
Olivat itkevinään, esiliinoja silmille kohottaen.
Kauko pyrkii pois. Mutta minkä hän astuu eteenpäin, sen peräytyvät toiset. Juoksevat kaikki joutilaat katsomaan, mikä akoilla ilona.
—Etkö huolikaan meistä enää? Miksi et? Huolithan ennen. Yhden kun jätit, toisen jo otit. Et ketänä halpana pitänyt. Älä meitä jätä! Katso, eihän meitä poloisia enää kukaan karkeloon kutsu. Nuorilla on nuorensa, näetkö! Ukoilla on oluensa, kuulethan! Meillä ei iloa muuta kuin sima. Sekin jo loppui! Tyhjä pohjasta paistaa, katso!
Niin yhdet, tinakannuja rämistäen, toiset toisaalta näin:
—Kauko on meidän! Oma on omamme Ahti!
—Kaukon pitää meidän kera kisata!
Tarttuivat toisiaan käsiin, tekivät piirin, riehahtivat pyörimään ja laulamaan: