—Jos ketä haluttaisi koettaa haukia, niin tietäisin vielä toisenkin paikan, jossa se aina asuu ja jossa eilenkin otti, mutta puraisi poikki perukkeen ja vei vehkeet—se olisi välttämättä saatava siitä pois … minä tulen neuvomaan, jos kuka tahtoo.
—Ei meillä nyt ole aikaa haukien kanssa!
No, kun ei liene, niin menen sitten itse vielä kerran—enkähän ole sielläkään kenenkään tiellä. Ja se nyt on ainakin semmoinen paikka, jossa ei ole lohta.
He hajaantuivat koskelle, toiset Välisuvantoon, toiset niskaan. Seurailen heitä verkkaisesti ja kun näen, mihin he ovat asettuneet enkä missään tapauksessa tule heidän tielleen, menen omaan haukipaikkaani.
Se on ylinnä niskassa pieni poukama, jossa kasvaa ahvenheinää ja muuta limaa, minkä suojassa hauen on mukava väijyä laskevia salakoita ja muuta kalaa ja mihin uusi aina ilmaantuu heti, kun entinen on otettu. Haukien suhteen ei ole tarvis olla varovainen ja kun olen täysin varma, ettei lohi missään tapauksessa ota, menen minä kompuroitellen suoraa päätä kivelle, josta on mukavin heittää ja roiskautan pyydyksen hiukan ulkopuolelle ahvenheinikon. Annan sen painua vähän ja alan sitten laiskasti ottaa sisään. Se tarttuu siellä limaan, minä nyhtäisen sen irti ja luulen tuntevani, että se taas on limassa kiinni, kun se onkin kiinni kalassa—tietysti hauessa! Minulla on lujat vehkeet, en välitä uuvuttaa, lopetan lyhyeen ja peräydyn sitä varten sen verran, että saan sen vapaa rasittamatta kerityksi rullalla maihin. Se sekaantuu yhä enemmän heinikkoon, käärii tukon päänsä ympärille eikä kykene tekemään vastarintaa—hinaan hiljalleen, tukko tulee suuremmaksi ja kun se on kuivalla, minä menen ja aion nostaa sen vielä hiukan ylemmä, kun huomaan taas saaneeni lohen, en tosin niin suurta kuin äsken, mutta sentään kolmekiloisen.
Lohen onginta on—totean sen taas—täynnä yllätyksiä, ei koskaan voi edeltäpäin mitään säätää eikä päättää. Milloin kapsahtaa katajaan, kun kurkottaa kuuseen, milloin käy niinkuin Saulille, Kiisin pojalle, joka lähti etsimään isänsä aaseja, mutta tavottikin kuninkaan kruunun.
ONKIKAUDEN VIIMEINEN KALA.
Olen minä nyt sentään saanut lähtölohen omallakin onnellani ja omaan laskuunikin. Eräs toissyksyinen semmoinen oli komeimpia kalojani. Mutta tiukalle sen ottaminen otti ja olisi kai sekin oikeastaan luettava sattumalta saatujen onnen lohien luokkaan, niihin, jotka eivät ole saadut säännöllisissä oloissa.
Elokuun viimeisellä viikolla on tavallisesti erinomainen syönti. Minulla on silloin miltei joka vuosi ollut jokin aivan erikoinen päivä, jolloin olen saanut kuusikin suurta, eikäpä sitä enempää juuri jaksaisi eikä ehtisikään, jos käyttää hiukankaan hienompia vehkeitä, sillä hyvinäkin syöntipäivinä ei lohi syö pitkin päivää, vaan ainoastaan jonkin lyhyen ajan aamulla, keskipäivällä ja illalla. Toisina päivinä olen voinut saada neljä tai ainakin ollut kosketuksissa niin monen kanssa. Huonoimmat päivät ovat olleet kahden lohen päiviä. Sitten syyskuun tullen ja kutuajan lähetessä on saalis vähentynyt yhteen ja lopulta yhettömiin. Kuta enemmän lohia nousee koskeen, sitä huonommin ne ottavat. On koko lailla kiusoittava ja nöyryyttävä se voimattomuuden tunne, kun eivät mitkään ponnistukset auta. Edellisen hyvän syönnin aikana on tullut melkein mahtaileva varmuus siitä, että kyllä niitä saa, minkä viitsii ottaa, ja jos ei yhdellä vehkeellä, niin toisella. Luulee olevansa kosken herra ja ottavansa siitä kuin aitastaan omalla avaimellaan. On kovin nolaavaa, kun alkaa huomata, että lohi sittenkin on oma herransa ja koskensa herra ja menettelee onkimiehen kanssa juuri niinkuin itse tahtoo, tullen jokunen vain kuin armosta eikä ansiosta.
Se näyttää ilmaisevan sitä isännyyttään ja itsenäisyyttään ei ainoastaan passiivisesti, olemalla ottamatta pyydykseen kuinka viehättävään tahansa, vaan myöskin aktiivisesti. Menipä koskelle mihin aikaan päivästä tahansa, aina siellä näkee suuria, niinkin suuria, ettei niitä koskaan saa ongella. Siellä on sekä porsaan kokoisia että emäsiankin. Ne alkavat ensin näyttäytyä kosken alla suuressa suvannossa, pomppaillen siellä sen syvimmällä paikalla ilmaan metrien korkeuteen, sitä vaille, etteivät välistä hyppää veneeseen. Niskassa ne tekevät samoin ja olen minä siellä sekavin tuntein, sekä ihastellen että harmitellen, istunut tuntikausia rannalla vapa toimetonna vierelläni, odotellen hyppäyksiä ja sitä seuraavia posahduksia veden sileään pintaan, kun vesi pärskähtää ilmaan niinkuin siihen olisi pudonnut meteori taivaasta. Mutta varsinkin Välisuvannossa ne metelöivät, loikaten siihen tullessaan ja siitä lähtiessään, milloin keskellä, milloin milläkin rannalla, usein ihan arkun juurella, jossa vain istun enkä enää heitä, koska siitä ei kuitenkaan ole mitään tulosta, ellei ehkä sattuisi tarttumaan ulkoapäin—mutta enhän ole tullut tuulaallekaan. Jos istun vähän aikaa hiljaa, nousevat ne siinä niin lähellä, että erottaa silmän ilmeen ja kai näkisi sen rävähtävänkin, jos kalan silmä rävähtäisi eikä tuijottaisi niin jäykkänä ja tyhmänä.