Lohilastuja ja kalakaskuja - Juhani Aho

Niillä on kuitenkin kullakin eri ilmeensä ja eleensä, eri tapansa hypätä. Toiset nousevat verkkaisesti ja tyynesti ja joko putoavat pyrstölleen solahtaen kuin entiseen reikään tai sitten kuin tasapainonsa menettäen ja luiskahtaen lappeelleen. Toiset tulevat ylös vihaista vauhtia, intohimoisen tuimassa hyppäyksessä joko suoraan ylös tai pitkin vettä joskus kaksi kolme kertaa peräkkäin, niinkuin niillä olisi jonnekin niin kiire, etteivät ehdi tehdä taivaltaan veden alla, vaan oikaisevat ilmojen tietä. Joskus koko ruumis ja varsinkin pyrstö tutisee tehdystä tempauksesta, toisen kerran niillä ei näytä olevan itsellään mitään tekemistä ylösnousemuksensa kanssa, vaan näyttävät ne syöksyvän syvyydestä kuin jonkin vieraan voiman työntäiseminä. Tienneekö kukaan, mitä varten ne näin kutunsa edellä hyppivät: pakenevatko ne toisiaan siellä mahdollisesti tapahtuneessa taistelussa vai onko se vain kiimaa ja elämäniloa? Mutta miten ja mistä syystä hyppinevätkin, onkijaan se semmoinen uhmaileva rehentely ihan hänen nenänsä edessä vaikuttaa ilkunnalta ja ivalta eikä hänen lopulta auta muuta kuin vastata ylenkatseeseen ylenkatseella ja kääntää heille halveksuva selkänsä ja lähteä koskelta kotiin, lopullisesti, peruuttamattomasti.

Olin tehnyt sen tempun jo monen monta kertaa ja joka kerran perästä kuitenkin taas mennyt uudelleen yrittämään. Ja kuta useammin menee turhaan, sitä suuremmaksi kasvaa halu koettaa yhä ja yhä, saadakseen jos suinkin mahdollista kerran vielä uudelleen kokea kaikki ne jännitykset, tyydytykset ja mielenliikutukset, joita suuren lohen tarttuminen ja taistelu sen kanssa tarjoo. Saatuaan siitä vähän aikaa paastota, tulee sitä kuin nälkäinen ikävä. Viikko sitten saatu lohi on jo haihtunut veristä ja luonto vaatii uutta. Ja joskus saakin sen tarpeen tyydytetyksi vielä viimeisenäkin päivänä, ja riittää siitä sitten sensatiota koko talveksi.

Huopanan koskessa on sen keskijuoksussa n.k. Välisuvanto. Sen vasemmalla rannalla on suuri kivi, jonka kohdalla kuohu juuri päättyy ja vesi alkaa virrata hitaammin, muodostaen samalla pienemmän syvänpuolisen akanvirran. Hiukan alempana on pari vedenalaista kiveä, joiden kohdalta lähtee pienempi kosken sivuhaara. Tämä alue, mutta varsinkin noiden vedenalaisten kivien ympärys on kosken parasta kalavettä, jossa suuria kaloja aina seisoo, silloin kun niitä on koskessa. Kalastan tämän paikan tavallisesti niin, että ensin kierrätän perhon tuon suuren kiven ympäri ja annan sen joutua akanvirtaan. Kun se heitto on tehty, siirryn askel askeleelta hiukan alemma, niin että ensin ulotun noihin vedenalaisiin kiviin niiden yläpuolelle, sitten niiden alapuolelle ja lopulta niin kauas suvannon keskeen kuin saan siimani lentämään. Näitä ensimmäisiä heittoja tehdessä on oltava mahdollisimman varovainen ja pysyteltävä ainakin pari vavan pituutta vesirajasta tai myös kyyristyttävä ja heitettävä istualtaan, jottei pelästyttäisi kalaa, joka hyvin usein hyökkää esiin rantakivien lokeroista tai siinä olevan tukkipuoman alta. Jollei näillä heitoilla ota, on mentävä rantakiville ylettääkseen ulomma ja keskemmälle suvantoa, jossa taas siellä on useita varmoja ottopaikkoja. Jos nämä heitot uudistaa eri perhoilla joitakin kertoja eikä kala ota, saa olla jotenkin varma siitä, että kaloja joko ei ole tai eivät ne välitä ottaa. Jos ne taas siitä ottavat, on niitä muuallakin ja on syytä, niin pian kuin vain ehtii, ryhtyä penkomaan kosken muitakin kätköjä.

Olen nyt taas siinä, lähtöpäivän edellisenä iltana, yrittämässä vielä viimeisen kerran. Annan kertautua vielä kerran kaikkien tuttujen herkullisten heittojen, jotka vähitellen ovat muuttuneet niin koneellisiksi, että osaisin tehdä ne ummessa silmin. Usein olen tehnyt ne niin pimeässä, etten enää ole voinut nähdä siiman viriä veden pinnalla…

Saisi se nyt ottaa, saisi koski nyt tehdä minulle viimeisen palveluksen, kohtahan se pääsee minusta rauhaan yhdeksäksi kuukaudeksi. Tulisit vaikka sinä, joka siellä juuri pomppasit ilmaan. Minulla on sinulle siimassani yksi parhaita, makeimpia, lihavimpia perhojani, iso Cinnamon, kanelinkarvainen makupala, yksi niitä suuria, joista pidät ja jotka alkavat kohta tulla. Otahan nyt niitä odottaessasi tätä edelläkävijää, ennenkuin muut ehtivät. Onhan sinulle suuri korotus ja kunnia, jos tartut ja tulet. Minä kannan sinut kaiken kylänväen katsellessa kauppapuodin ovelta ja pikku poikien seuratessa sillan yli Kokkolaan, jossa sinut punnitaan kilovaa'alla ja julistetaan onkikauden kauneimmaksi kalaksi. Sitten pannaan sinulle sokeri jauhoa suuhun, sinut kääritään nokkosiin ja voipaperiin ja ommellaan valkoinen palttina ympärillesi. Matkalla minä kannan sinua käsilläni kuin kapalolasta. Kun sinut kotona vapautetaan kääröstäsi, saat olla varma siitä, että sinua ihastellaan ja ihmetellään lihavuuttasi ja punaisia täpliäsi ja mahtavaa pyrstöäsi ja valtavaa väkäleukaasi ja sanotaan: »Semmoinen kala!»—ja siellä on niitä, jotka eivät ole sinunlaistasi ennen nähneet eivätkä tahdo ottaa uskoakseen, että sinä, semmoinen peto, olet ottanut onkeen ja siinä pysynyt. Minä sanon heille, että sinä kyllä olisit päässyt irti, jos olisit tahtonut, vaan että sinä tulit mielelläsi. Ei sinua silvota eikä suolata, vaan pannaan kokonaisenaan pataan ja nostetaan padasta suurelle hopeavadille, jonka reunat koristetaan vihreällä salaatilla ja punaisella tomaatilla ja milläpä kaikella makosella ja kauniilla. On kutsuttu naapurin väet vieraaksi ja minä lupaan, että he huudahtavat hämmästyksestä nähdessään, kun sinut kannetaan esiin. Tulisit nyt, kun kerran sinun kuitenkin on päätettävä päiväsi. Onhan parempi, että päätät ne näin, kuin että voimakas sydämesi väsähtäisi vanhuuttaan ja sinä painuisit pohjaan kuin vettynyt hako ja sieltä mätänevänä ja muodottomana ajautuisit jonkin mutaisen lahden pohjukkaan, jossa lokit ja varikset repeloisivat silmät päästäsi ja selkäruotosi lopulta joutuisi ketturevon retuutettavaksi sen poikien haisevaan luolaan.

No, siellä se nyt on, näkyi selkäevä ja pyrstö! Se otti jotakin perhoa. Ennenkuin saan siimani menemään sinne, otti se jo toisen. Jos tapahtuisi se ihme, että se ottaisi minunkin perhoani! Heitto sinne, missä se on, on kaikkein vaikeimpia. Virta siinä aina kantaa siiman mutkalle niin, että se riipaisee perhon mukaansa ja tuo sen kalan eteen väärin päin, silmukka edellä. Se olisi saatava sinne niin, että perho pysyy ilmassa ja putoo ennen kuin siima. Koetan keinoa, jota sanotaan siiman »syöttämiseksi»: kerään sitä ennen lopullista heittoa rullalta pari metriä käteeni ja kun heitto on tehty ja siima ojentuen kantautuu eteenpäin, lasken vavan kärkeä ja päästän irtosiiman menemään jolloin ulkona oleva siima nielaisee kädessä olevankin renkaiden läpi ja vie sen mukanaan. Heitto siten itsestään pitenee. Ja kun samalla kohotan vavan kärkeä, oikiaa alaspäin taipuneen siiman mutka ja perho putoo hiukkasta aikaisemmin kuin siima ja alkaa kaarensa sitä paikkaa kohti, jossa kala äsken nousi. Onnistuiko se? Eikö kaari vieläkin ollut liika lyhyt, kala oli kai alempana eikä nähnyt perhoa? Ei ollut. Heitto onnistui.

Se näki sen! Siunatkoon, se näki sen ja otti! Sainko minä sittenkin sen ottamaan?

Se on vanha koiraskala, jos on se, joka hyppäsi, jo siitäkin päättäen, millaiset ovat sen eleet. Ensin pyrstön valtava posahdus, sitten suin päin pohjaan. Mutta siinä on matalaa, siihen se ei voi jäädä. Hyökkäys oikeaan, toinen vasempaan, sitten se viiltää eteenpäin, ei kuitenkaan nopeammin kuin että rullan avulla ja viemällä vapa taapäin saan siiman pysymään tarpeeksi tiukalla. Nyt se heti hyppää—niinkuin tekeekin. Se se on, sama, jonka jo näin, musta uroskala, keltamahainen. Tästä tulee totinen ottelu, tässä tulee kertautumaan kaikki entiset vaiheet. Kala on nähtävästi juuri järvestä noussut, koska se ei vielä näytä tuntevan kosken pohjaa. Syvää paikkaa etsiessään se hummaa edes takaisin toiselta puolelta toiselle, riipoen siimaa ja laulattaen rullaa. Nyt se on suvannon toisella puolella arkun luona, kohoo sitä rantaa hiljalleen ylös ja aikoo arkun yläpuolella olevan puoman alle. Elä sinä sinne, tule sinä vain tänne, tälle puolelle, täällä saat paremman suojan, tänne sinun kuitenkin on lopulta tultava!

Voi sinua siunattu bamburuokovapani! Se milloin taipuu juurtaan myöten luokille, milloin suoristaikse heti ja sitä mukaa kuin pingoitus vähänkin laukeaa. Se on elävä olento, se tietää, mistä on kysymys, se on täysin tehtävänsä tasalla. Se on saanut jousensa jänteen Gangesin mudasta ja Intian auringosta ja siinä on jotakin tiikerin käpälän ja kynnen ja hampaan kiinnipitävää voimaa, eikä se niskaan päästyään päästä elefanttiakaan, vaan seuraa mukana ja pitää kiinni. Se on se, joka tekee työn, minä annan sille rullalta vain sen, minkä se milloinkin tarvitsee. Kun kala kiristää, niin se joustaa ja päästää, kun kala päästää, niin se kiristää.

Ei ole kala vieläkään löytänyt sitä syvännettä, jota se etsii, pohjaa tonkien. Se on nyt keskisuvannossa, jossa se jurnittaa ylöspäin, aina kuohun alle ja hiukan ylemmäkin. Minun täytyy seurata mukana, pysytellä aina yläpuolella, ettei koukun ote irtaantuisi. Yht'äkkiä se kääntyy alas, laskeutuen hiljalleen myötävirtaan. Nyt se on löytänyt sen, mitä etsii: kosken syvimmän haudan kuohun alla. Se äkäytyy siihen kuin ankkuriin, viistossa pohjaan eikä sitä siitä saisi mikään voima ulos. On kestävä vielä kauan, ennenkuin se uupuu niin, että ei enää jaksa puskea päätään pohjaan.