Ja kestäköön kuinka kauan tahansa, ei tuolla väliä, kunhan tulee niin ajoissa, että näen ottaa. Paljonko on kello? Oli kuusi kuin otti, nyt se on puoli seitsemän. On valoisaa vielä ainakin tunnin verran. Ole vain siinä, älä hätäile sinä, kun en minäkään. Istumme ja panemme tupakan. Pyydän, ole hyvä ja pysy hiljaa, kunnes saan savukkeen suuhuni ja raapaistuksi tulen laatikosta polvieni välissä. Hyvä on. Olen valmis, nyt saat tehdä mitä tahansa, kunhan et vain lähtene alas— silloin meistä tulee vihamiehet, minun täytyy panna kova kovaa vastaan ja sinulle saattaa jäädä suuhun perho peräimineen. On parasta meille molemmille, että pysymme ystävinä, äijät. Et ole enää luultavasti kutukuntoinen, koska otit. Et välitä naaraista, koska sinulla on aikaa muuhun. Kai tulit vain vanhalta muistolta koskeen kuokkimaan toisten häitä. Joudat hyvin pois, ei ole elämälläsi enää mitään tarkoitusta, nuorempasi tekevät sulhontehtävät paremmin kuin sinä.
Se on kiltti kala, ei pyri enää ylös eikä alas, ei riuhdo eikä reudo, niinkuin pienempäin, jonkinjoutavain hätiköiden on tapana.
Ahaa, nyt se liikkuu—nousee sieltä—näkyy jo heittosiiman ja rullasiiman solmu. Tuuma tuumalta se nousee eikä jaksa enää voittaa vavan jousen jännitystä. Näkyy jo silloin tällöin selkäevä ja pyrstö. Ettei se uupuessaan veden vietäväksi heittäytyen menisi sen mukana, minä hellitän siimaa ja houkuttelen sen menemään takaisin pohjaan. Uupukoon siellä. Kun se on vielä jonkin verran enemmän väsynyt, minä saan sen helpommin johdetuksi lähemmä.
Se levähtää siellä, minä istun ja istun vavan huojuessa ylös ja alas kuin hiljaisessa tuulessa. Yht'äkkiä laukee jousen jännitys, kala tekee muutamia kiivaita tempauksia ja nousee pinnalle. Alkaa ottamisen viimeinen, jännittävin vaihe. Se ei ole jaksanut vastustaa veden painoa eikä vavan kärjen lakkaamatonta, uuvuttavaa kiristystä alhaalta ylös. Se on siitä hermostunut, se suutahtaa ja tekee vihaisen pyörähdyksen alas. Se saa nyt mennä minkä tahtoo, mutta se ei menekään, tekee vain lyhyen kaaren ja kiertää takaisin ylös. Se pyrkii äskeiseen piiloonsa, mutta ei enää jaksa päästä. Se on nyt jo lähempänä, kiertelee siinäkin alas ja kaartelee ulos, mutta ympyrä käy yhä ahtaammaksi ja matka välillämme vähemmäksi. Se on jo melkein veden pinnalla, niin että näen sen mahtavat, joukeat liikkeet. Yhä enemmän rantautuen se on viimein tukkipuoman luona ja käy sen allakin. Jos minulla olisi apumies, olisi se jo minun, mutta minä en pääse liukkaalle, liikkuvalle puulle. Sen on annettava painua puoman päähän, matalammalle vedelle. Se peräytyykin sinne, mutta ennenkuin siimaa kerien joudun sinne iskukoukkuineni, ui se taas ulos. Sitä alkaa siellä pyörryttää, se kaatuu kyljelleen, mutta saavuttaa kohta taas tasapainonsa. Virta kantaa sen sivuhaaraan, sinne se ei saa mennä, siellä on silta, jonka alitse ei saa vapaa. Täytyy tiukoittaa ja käännyttää silläkin uhalla, että vehkeet pettää. Silloin se kääntyy ja kantautuu rantakiville, pelästyy niitä ja lähtee ylös. Minun on jäätävä alas ja koetettava saada se isketyksi silloin, kun se taas palaa alas. Suoristan vavan ja siiman yhteen linjaan kalaa kohti vastavirtaan päin ja astun veteen sitä vastaan, koukun varsi kainalossa. Nyt vapa hiljalleen taas takaisin alavirtaan. Kala seuraa mukana kelluen vatsa ylhäällä minua kohti siihen, missä seison polviani myöten vedessä. Ennenkuin se ehtii luiskahtaa ohi, nostan sen siitä koukulla jalkaini juuresta ja kahlaan maihin. Siiman höllentyessä on perho irtautunut sen suupielestä. Sen lujemmassa se ei ollut. Jokin potkaisu ja pyörähdys ja se olisi voinut päästä.
On vähän sääli ja surku voitettua veden urhoa siinä, missä se lepää litteällä kivellä kaulasuoni avattuna ja vielä sykkivä sydän pulputtaen tummaa verta. Se on kuollut, mutta sen sydän vielä elää, tuo voimakas elin, joka antoi sille voimaa kovimmankin kuohun voittamiseen, mutta uupui, ennenkuin katkesi minun jouhen hieno heittosiimani. Tekisi mieleni pitää sille peijaiset ja laulajaiset ja loihtijaiset ja sovittajaiset, niinkuin esi-isät pitivät mesikämmenelle, nimitellen sitä kaikenlaisilla kunnianimillä. Tekee miltei aavemaisen vaikutuksen, kun näen, kuinka suuri kala verensä vuotaessa menettää tummanruskean värinsä, joka vähitellen vaihtuu kellanruskeaksi.
Olen ottelustamme niin menehtynyt, että minun on pakko, ennenkuin lähden kantamaan saalistani kotiin, istua vainajan viereen levähtämään ja tyynnyttämään omankin sydämeni sykintää. Miksi minä sittenkin hänet huvikseni tapoin? En tapa heitä enää—ainakaan tänä syksynä.
MYLLÄRIN HOUSUT.
—Nyt sitä lähdetään niskaan soutamaan ja otetaan se iso rouvalle viemisiksi!
—Eiköhän ole liika varhaista vielä?
—Saattaisi olla selkeällä säällä, mutta näin pilvisellä on nyt ihan paras aika.