—Onhan siellä teidän niskassanne jo niin monta kertaa turhaan koetettu. Onko sieltä oikeastaan milloinkaan saatu?
—Voi toki!
Ja kun meidän mylläri Matti kerran pääsi kehumaan koskensa niskaa, jossa hän oli ikänsä soutanut onkiherrojaan, kuinka monta sataa lienee heitä soutanutkaan, niin se se sitten vasta oli kalain pesäpaikka. Siinä ne sen jänteessä, syvänteen reunassa, seisoivat ne kaikista suurimmat lohet, joka niitä tahtoi. Pienempiä saattoi pikkupoikain toverina sorkkia muualtakin, jonka teki niitä mieli.
—Onko sieltä oikeastaan koskaan saatu muuta kuin haukia?
—Vai haukia!—Jos pannaan ne vanhat vehkeet, joilla ennen kamreerivainajan aikana otettiin ne suurimmat, niin kyllä nähdään.
—Mitä vehkeitä ne oli? kysyi toverini.
—Sanotaan sitten, kun ensin päätetään, lähdetäänkö!
Kyllä ne kaikki tiedettiin myllärin vanhat vehkeet… Meillä oli niistä tuon tuostakin väittelyä. Mylläri ei uskonut minun perhosiini enkä minä hänen ainoaan autuaaksi tekeväänsä, kuparilippaan.
Meitä oli kaksi kalamiestä, tukkukauppias ja minä, jotka parhaallaan istuimme pöydässä päivällisen jälkeen kahvia lopetellen. Minut jätti myllärin yllytys kylmäksi, sillä en mielelläni soudattanut itseäni, ja sitäpaitsi oli minulla toteutettavanani oma ohjelmani, perhosonginta suvannossa, jossa illalla näin lämpimän päivän jälkeen laskin suurtenkin nousevan hyönteisten syöntiin. Toverini sitävastoin, joka oli ensikertalainen tällä koskella eikä juuri onkinut perhosella, ja mielellään soudatti itseään, missä se oli mahdollista, eikä vielä tällä retkellämme ollut onnistunut saamaan suurempaa, näytti heti joutuvan sen huumauksen valtaan, jonka kalamiehessä aina helposti synnyttää toisen järkähtämätön usko. Kalastus on arpapeliä, jossa vastaisinkin onni milloin tahansa saattaa kääntyä suotuisaksi. Vaikka olisit koko päivän turhaan piessyt koskea, saattaa tapahtua, että juuri kun olet pois lähdössä ja vielä viimeisen kerran ikäänkuin suotta aikojaan pudotat pyydyksesi veteen, silloin juuri hyökkää viisikiloinen melkein jalkaisi juuresta ja nielee koukun. Ei siis koskaan tiedä, ei siis koskaan voi olla varma. Valtti voi milloin tahansa joutua kouraasi. Tämä tuntemattoman kiihoitus on kaiken kalastuksen suurin viehätys. Kalamies saa tehdä mahdollisuuslaskujaan, ottaa lukuun kaikenlaisia suotuisia tekijöitä, päätellä kuusta, auringosta, tuulista, pilvistä ja ilmapuntarista, mutta yhtä usein kuin laskut pitävät paikkansa, yhtä usein ne pettävät. Siihen kokemukseen tulee varsinkin mullosenonkija, sillä ei ole toista sen oikullisempaa kalaa kuin mullonen. Olen tehnyt tilastoja säistä ja pyydyksistä liki vuosikymmenen kuluessa ja koettanut menetellä niistä muka saamieni periaatteiden mukaan. Päätelmät pitävät juuri niin kauan, kuin kala suvaitsee sallia. Mutta yht'äkkiä ja yhtä usein tekevät ne kuperkeikan. Vanha tottunut kalastaja saattaa mennä koskelle kaikkein hienoimpine perhosineen eikä saa mitään, kun joku vasta-alkaja jollakin vanhalla silkkikalalla tai salakan ruumiilla ottaa toisen toisensa perästä. Semmoista saattaa tapahtua…
Oli puhuttu näistä päivällistä syödessä.