Toverini näytti käyvän levottomaksi. Suuren kalan saamisen kiihko kiilsi jo hänen silmiensä pohjassa ja paloi hänen poskillaan, ja äänellä, joka koetti pysytellä välinpitämätönnä, mutta jossa jo kuului sydänalan sisäistä vavahtelua, hän kysyi:
—Luuletko sinä, että sinne kannattaa lähteä?
Vastasin niinkuin sellaiseen kysymykseen aina pitää vastata:
—Eihän tiedä … sopiihan koettaa.
—Voihan olla, ettei maksa vaivaa.
Mutta minä näin, että hän jo oli päättänyt. Kiihkeinkin kalamies, ellei hän ole aivan vasta-alkaja, koettaa tekeytyä välinpitämättömäksi, hillitä intoaan, sitä enemmän kuta suurempi se on. Tyynin, mutta luonnottoman tyynin ja hitain askelin hän astui ulos rappusille. Siellä oli mylläri jo vastassa, valmiina käymään uuteen hyökkäykseen. Selitykseksi hänen harrastuksestaan suuren lohen saamiseksi on mainittava, että hän oli intohimoinen kalamies itsekin, että hän souti tuntipalkalla ja että oli vanha tapa maksaa hänelle markka jokaisesta suuresta, joka hänen soutamallaan onnistuttiin saamaan. Oli joku enkelsmanni maksanut viisikin markkaa.
—Jassoo, mylläri luulee, että nyt niskassa puree, kuulin toverini sanovan. Hänen äänestään kuulin heti, että hän oli antautunut.
—Minä luulen … jos vain olisi se oikea pyydys … katsotaanpas vähän näitä teidän kampsujanne!
Toverini uistinlaatikko oli porstuan penkillä ja minä kuulin, kuinka äijät alkoivat sitä rapistella.
—No ka, tässähän tämä on … tätä tämmöistä se aina ennen otti … jos ei tätä ota, niin ei sitten ota mitään … tällä tämmöisellä lipalla ne kamreerinkin aikana otettiin ne suurimmat … tämä kun pannaan.