—Kun ei vain sittenkin tullut rötös…? sanoo isä ja katsoo minuun kysyvästi ja huolestuneesti.
Niin jaa—en tiedä mitä hän tarkoittaa.
—Tämä on ihan liian kirkas?—tätä kala ihan varmaan säikähtää ja pötkähtää käpälämäkeen? Entäs nyt?
Isä välistä narraa—ei tiedä, tarkoittaako hän totta vai leikkiä. Hänen poikansa räpäyttää epätietoisena silmiään.
Isä miettii ja ryhtyy taas panemaan piippuun. Hän karistaa perät uunin kolpperossa olevaan astiaan, täyttää uudestaan kopan, vetelee pitkiä haikuja, joista muutamia lähettää kiekkoina kattoon, toisia pyynnöstä minun silmilleni, ottaa sitten ongen ja pistää sen piipun koppaan ja painaa peukalon kynnellä umpeen.
—Ahaa, sanon minä, vaikkei minulla ole aavistustakaan siitä, mitä varten kaikki tämä tapahtuu. Toivon parasta ja pelkään samalla pahinta. Mutta kun isä hetken päästä ottaa punaisena hehkuvan ongen piipusta ja kastaa sen pesuvatiin, jossa se räsähtää ruskean vihreäksi, pääsee minulta nauru ja isäkin myhähtää, kun sanoo:—Katsohan veitikkata, minkä näköiseksi meni.
Nyt se on valmis. Minulle tulee kuumeinen kiire saada se hetipaikalla järveen, sären suuhun, ahvenen suuhun—nyt ei muuta kuin hakemaan vapaa ja kaivamaan matoja tunkiosta.
—Olisihan se ehkä vielä siimakin hyvä olemassa ongessa, sanoo isä.
Niinpä niin—tietenkin. Koetan malttaa mieltäni, vaikka kovalle se ottaa.
Pantuaan verkkaisin sormin pois pihdit ja viilat ja vasarat isä kurkottaa pöytäpiirongin laitimmaisesta ylälaatikosta rihmakerän. Hän antaa minulle toisen pään punottavaksi ja punoo itse toisesta.—»Ei saa päästää!»—Mutta minä tietysti päästän, juuri silloin kun rihma on tarpeeksi punottu ja valmis käännettäväksi ja kierrettäväksi. Täytyy alkaa alusta,—voi minua poloista, pääsenkö minä tästä enää milloinkaan ongelle? Koskee hartioihin ja ihan pakottaa selkää.