—Jos menee, niin menköön, päästäänhän me perässä.
Mylläri oli puoltanut veneensä lähemmä rantaa, jossa virta oli heikompi. Suodakseni soutajalle tilaisuutta levähtämään astuin kivelle, josta ulotuin tarttumaan veneen kokkaan. Tässä oli kaikesta päättäen tulossa pitkällinen ottelu. Kala oli yht'äkkiä lakannut laskeutumasta ja siima seisoi nyt viistossa veneestä, mutta se oli kuitenkin jo siksi alhaalla, että se tuskin enää tulisi nousemaan ainakaan niin ylös, että sen saisimme niskasta. Ja kun suuri kala kerran lähtee alas, niin se tavallisesti pakottaa laskemaan mukanaan koko kosken, tai ainakin suvantoon saakka. Sen tapahtuman varalta, että se laskeutuessaan rantautuisi, sovittiin, että minä otan haavin ja koetan saada kalan maihin, jos siihen ilmaantuu tilaisuutta.
—Siihenkö lippaan se otti?
—Siihen! kehahti mylläri, pää ylpeästi pyörähtäen.
—Vaan jos se on perhossa?
—Ei ole perhossa.
Annoin hänen jäädä siihen uskoonsa, vaikka minusta ainakin ylimmän perhon ja osan heittosiimaa olisi pitänyt olla näkyvissä, jos kala oli lipassa kiinni. Siima seisoi yhä samassa paikassa. Vapa kyllä huojahteli, mutta kun minulla oli hiukan vanhaa kokemusta siitä, että pohjahakokin voi käydä lohesta, uskalsin esittää arvelun, että jokin monista perhosista mahdollisesti oli tarttunut pohjaan ja kala silloin reväissyt itsensä irti, sen tuntumatta vavassa. Mutta jo pelkkä sellainen olettaminenkin näytti harmittavan toveriani.
—Se on seikka, josta pian päästään selvyyteen, sanoi hän ja kiristi siimaa.
Olin ollut sittenkin väärässä. Siima irtautui, mutta vapa ei oijennut. Kyllä siinä oli kala ja iso olikin, veden väristä päättäen. Kala teki heti taas kaaren virran suuntaan ja rulla rupesi soimaan riivatusti.
—Näittekö sen pyrstön, leveän kuin melan kärjen!