* * * * *
Olen toistakymmentä vuotta joka kesä kalastellut eräällä koskella Keski-Suomessa. Se on jotenkin hankalain rautatie- ja laivamatkain takana, pari vuorokautta Helsingistä.
Kun sota syttyi, ajattelin, että ainakin sinne pääsen sen jaloista kuin piilopirtilleni, jos se yllättäisi minut merellisellä kalamajallani Hankoniemen kainalossa. »Sota» saavutti minut kuitenkin siellä, missä sitä kaikkein vähimmin olisin osannut odottaa.
Jo kevättalvella alkoi kuulua huhuja, että Huopanan koski tulee varustettavaksi vihollista vastaan, joka jostakin pohjoisesta päin aikoo tunkea maahan. Siellä on alettu paalutella ja pyykitellä ja puut kosken kahden puolen ovat määrätyt poistettaviksi—ne puut, joita oli säästetty kuin pyhiä puita, oksaa taittamatta, risua rikkomatta, jotta ne loisivat kaloille mieluisen varjon veteen, jotta hyönteisillä, lohenpoikasten mieliruualla, niissä olisi sikiämissijansa ja toukilla paikat, mistä tuulenhengen olisi mukava pudottaa ne odottavan mullosen suuhun. Se sitten toteutuikin. Sotatieteellisiä syitä vastaan eivät auttaneet hyvät puheet, ei rannanomistajain lupaama takuukaan, että niin pian kuin jossakin rajalla sotatorvi toitahtaa, heti pannaan kirveet heilumaan ja muutamassa tunnissa avataan ampumalinja, kaadetaan puut koskeen, joka sitten pitää niiden poiskuljettamisesta pikaisen huolen. Puut kaadettiin, risut ja pensaat kaadettiin. Luonnonpuisto oli muutamassa päivässä muuttunut raivioksi, jossa seisoi vain metrin pituisia kantoja ja siellä täällä jokin karsittu puu.
Enemmän kuin teko semmoisenaan kirveli kuitenkin mieltä se mieliala, missä hävitystyö oli suoritettu. Se oli ollut erikoisen mieluisa ja riemukas tehtävä niille, jotka ottivat siihen osaa. Liekö metsänhävittäjäkansan kirves koskaan heilunut reippaammin ja vihaisemmin kuin tässä koskenrantakoivikossa ja sen takana olevassa hirsimetsässä.—»Nyt siinä menee rikkaan manttaalijussin säästömetsä eikä tule koskaan takaisin!»—Ei kukaan heistä ajatellut, kenen lukuun ja missä tarkoituksessa metsä kaatui. Rikkaan häviöhän ei meillä ole köyhän häviö; meillähän uskotaan, että rikkaan vahingolla päinvastoin köyhä hyötyy. Kun karja kuolee nälkään tai maa jää kylvämättä—silloin vasta alkaa sarastaa uusien aikojen aamu.
Toisaalla oli kuultu ilkuttavan: »Saahan nähdä, kuka tässä koskessa ensi kesänä lohia onkii!»
Toistakymmentä vuotta on Huopanankosken kalastus ollut vuokrattuna urheilijoille, jotka ovat siinä hiukan huvikseen ongiskelleetkin, mutta joiden pääharrastuksena on ollut rauhoitus ja siitos. Ei ole harjoitettu muuta pyyntiä kuin ongintaa. On pidetty vartijaa, joka varsinkin on estänyt entisen tuhoisan tuulastuksen kutuaikana. Näiden toimenpiteidensä vuoksi ovat kalastuksen vuokraajat olleet tikkuna niiden silmissä, joiden mielestä kaiken maassa ja vedessä tulee olla yhteistä—hävitettäväksi.
Kevään kuluessa ilmaantuikin koskelle aron poikia onkimaan. Onkiminen oli kyllä semmoista kuin se voi olla sen, joka ei ole ennen vettä nähnytkään ja jolla ei ainakaan lohenonginnasta ole aavistustakaan. Ongen ja uistimet, joilla miten kuten lätkittiin veteen, eivät olleetkaan heidän omiaan, vaan »meikäläisten» heille laittamia ja käteen pistämiä. Mutta tarkoitus ei ollutkaan itse saanti, vaan yksityisomistusoikeuden periaatteen rikkominen. »Sotamiehen ei tarvitse välittää Suomen laista.» Ja kun hän sen rikkoo, voivat sen sitten hänen luvallaan tehdä kaikki muutkin—kaikki ne sadat miehet ja poikaset, joita oli kokoontunut paikkakunnalle vallitustöihin.
Näin suunniteltu Huopanankosken valtaus ei kuitenkaan onnistunut. Venäläisille saatiin, odottamatonta kyllä, heidän oman päällystönsä avulla, luetuksi Suomen laki, jonka he lukivat miehilleen. Kun sen puolen miehet melkein kaikkialla muualla kalastavat kuinka hyvänsä, dynamiitillakin, en ymmärrä muuta kuin että poikkeus johtui siitä, että koskea luultiin valtiolle kuuluvaksi, kun sen rannalla olevan valtionapua nauttivan lohensiitoslaitoksen katolla oli liehunut valtakunnan lippu. Kalastusta yritelleet puolustautuivat sillä, että »he eivät olleet tienneet», että »eiväthän he» j.n.e., vaan että ne olivat »finskit», jotka olivat heitä yllyttäneet ja panneet pyydykset heidän käteensä. Siis jo silloin, ennen varsinaista veljeytymistä, sama ilmiö, joka nyt vallankumouksen jälkeen on melkein joka maan kolkalla kertaunut lakoissa ja valtausyrityksissä, se vain erotuksena, että päällystön väliintulo svabodavapauden aikana on ollut olematon. Tästä vapaudesta ei silloin vielä tietty, ja kotoinen korpilakivapaus harjoittelihe astumaan vasta ensi askeleitaan.
Totisempi yritys samaan suuntaan tehtiin hiukan myöhemmin. Kun ei itse päästy kalastamaan, koetettiin se estää toisilta, kosken vuokraajilta— sekin taas sotilaiden avulla.