* * * * *
Meitä saapui helluntaipäivänä pari onkimiestä koskellemme. Näky, joka meitä siellä kohtasi, ei ollut ilahduttava. Rannat kahden puolen koskea, samoin kuin siinä oleva saarikin, olivat kasvaneet toisin paikoin riippuoksaisia koivuja, toisin paikoin sakeata lepikkoa ja pajukkoa. Joka puu, joka pensas oli tuttu. Jokaiseen niistä oli liittynyt jokin muisto niinkuin kotipuistosta. Sen ja sen pensaan suojasta oli pistetty vavan kärki ulos ja saatu semmoinen ja semmoinen kala. Sen ja sen koivun varjossa söi sinä ja sinä aikana päivästä. Sen kiven päällä istuttiin ja odotettiin, kunnes metsän varjo lankeisi sopivasti kalastuksen alkamista varten. Sillä lohi on arka kala; se näkee jo kaukaa vavan ja onkimiehen liikkeen, varsinkin kun ne kuvastuvat kirkasta taivasta vasten. Se myös valitsee väijymäpaikkansa varjossa, jossa se itse näkyy niin vähän kuin suinkin. Näin muodostuu rannan puitten ja kalamiehen kesken ainainen viehättävä yhteistoiminta.
Nyt oli koskemme rannalla tuskin yhtä ainoata varjostavaa puuta jäljellä. Ei muuta kuin kantoja ja palaneita risukokkopaikkoja. Tulisi kestämään vuosikymmeniä, ennenkuin kaikki olisi entisellään. Meidän iäksemme oli kosken entinen viehätys mennyt. Varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan pääsee aurinko valaisemaan kosken piiloja. Se yksinäisyyden ja erämaan tunnelma, joka on niin miellyttävä kalamiehelle ja jota hän aina hakee, oli poissa. Onkimies oli koko kylän näkyvissä, kateellisten ja ehkä vihamielistenkin silmien saavutettavissa. Satoja miehiä liikkuu töissään joka taholla. Poralaukauksia pamahtelee muutamien metrien päässä ja kiviä sinkoilee ympäri korvia polskahdellen koskeen.
Kun rauha ja viihtymys näin olivat menneet, olimme päättäneet piankin väistyä. Ennenkuin ehdimme sen tehdä, yritettiin meidät kuitenkin väkisin karkoittaa. Tuskin olin päässyt kosken rannalle, aikoen koettaa saada jotakin päivälliseksi, kun eräs paikkakunnan huligaani, joka m.m. oli istunut linnassa varkaudesta, mutta oli parasta veikkoa kosken uusien isäntien kanssa, juoksee luokseni ja komentaa: »Päivystäjä käskee pihaan ja heti paikalla!» Ilme, liikkeet, ääni, koko esiintyminen ilmaisee, että siinä se nyt on mies, jolla on käskynvalta tai joka ainakin tulee sen puolesta, jolla on se valta. Että hän etupäässä ajoi omaa asiaansa, siitä olin heti selvillä. Hän edusti kaikkia niitä, joille tämän kalaveden vuokraaminen yksityisille aina oli ollut tikkuna silmässä. Heidän mieleistensä kanssa oli tuon tuostakin ollut kahnausta ja yhteentörmäyksiä. Ennenkuin koski joutui vuokralle, oli siinä onkinut ja tuulastellut melkein kuka hyvänsä, pienimmätkin sormenpituiset lohenpoikaset oli noukittu pois matosongella, ja kutuaikoina oli harjoitettu tuhoavaa häikäilemätöntä tuulastusta. Nyt, kun oli läpivuotinen vartija, oli tilaisuus luvattomaan kalastukseen tukossa. Oli jonkin kerran täytynyt säikäyttää sakoillakin. Kaikesta siitä oli syntynyt pinnistystä ja kaunaa, joka pohjaltaan ei ollut muuta kuin yhteisomistuksen ja yksityisomistuksen ikuista taistelua. Se oli samalla uudessa muodossa vanhaa kiistaa kalavesistä, jonka kiistan historiallisia seutuja oli tämäkin Savon ja Hämeen vanhoilla rajoilla oleva Huopanankoski. Uusi aika oli vain vähän muutellut toisiksi taistelijat ja taistelutavat. Jos koski olisi ollut vain minulla vuokralla, olisin mahdollisesti jättänyt sen kansanvallan haltuun, vakuutettuna muuten kylläkin siitä, että yksityisten etujen valvominen pohjaltaan oli yleistenkin etujen valvomista, sillä olin vuosien kuluessa tullut näkemään, että kalastuksen hoito tässä sopivassa siitoskoskessa lisäsi kalakantaa järvissä.
Näissä mietteissä tulin sillalle. Siellä oli vastassa sankka miesjoukko ja kuului pistelyitä, joista ymmärsin, että meidät aiotaan heti käännyttää takaisin. Asuntomme pihalla oli sotamies, päivystäjä, odottamassa, helluntaiksi hiukan päihtynyt kaljaan sekoitetusta hajuvedestä, ja ilmeisesti kiihtyneessä tilassa, röyhkeästi ja mahtavasti puhuen minulle jotakin, josta en ymmärtänyt muuta kuin »dokumenttii … vaas dokumenttii!»—»Se tiukkoo teiltä passia», selitettiin miesjoukosta, joka oli meidät ympäröinyt. Niitä oli minulla kolmekin: Helsingin poliisikammarin passi, venäjänkielinen automobiilipassi ja ulkomaan passi. Minulla olisi pitänyt olla lupa liikkua kaikilla ei-kielletyillä alueilla Suomessa, eikä aluetta, jossa olin nyt, oltu julistettu kielletyksi. Tästä tuli ja meni matkustajia maantien täydeltä eikä ketään oltu tähän saakka pidätetty eikä tarkastettu. Mutta siitä huolimatta ei minulla ollut lupa jäädä. Minun täytyi: »pois, pois!»—ainoat suomalaiset sanat, jotka mies taisi. Mutta liikkeet, viittaukset maantielle olivat sitä selvempää yleisesperantoa, jota jokainen taitaa. Lopulta tuli vielä pari muutakin sanaa, jotka perustelivat pontta: »kalasta—niet». Sotamies tahtoi siis kaikesta päättäen estää minua kalastamasta. Hän meni ja vei passin mukanaan. Ympärillä seisovan mies joukon ilmeistä näin, mitä mieltä he olivat tapahtuman johdosta.
Minut oli siis tuomittu lähtemään, mutta samalla siitä estetty. Ilman papereitani en voinut lähteä, sillä silloin en olisi päässyt pitkällekään ohi kaikkien niiden muiden vallitustyöpaikkojen, joita oli ollut matkan varrella.
Oli omituinen tunne olla pidätettynä, täysin turvatonna; vaihteen vuoksi oli se kylläkin opettava elämys. Mutta jollakin tavallahan tuosta tilanteesta kuitenkin oli selviydyttävä. Ja silloin muisti toverini, että olihan sentään ehkä vielä olemassa toinenkin maailmanjärjestys—kotoinen nimismies. Hän oli puhelimen avulla saavutettavissa. Kun sotamies huomasi telefonoimisaikeen, riensi hän estämään, mutta tuli liika myöhään. Silloin hän vuorostaan soitti päällystölleen, joka asui lähimmässä majatalossa. Meidän automme rientää kirkonkylään, mutta majatalosta karkuuttaa aliupseeri hevosen selässä koskelle.
Hän on saanut sen käsityksen, että Huopanankoskella on kahakka, sota jonkinlainen, että täällä tehdään vastarintaa sotaväelle, ja kivääri olalla ja patruunat vyöllä ja hattu päässä hän tulee tupaamme. Samassa saapuu autokin vallesmannin kanssa.
Alkaa sangen hassunkurinen kohtaus. Suomalainen järjestysvalta tekee hyökkäyksen venäläistä väkivaltaa vastaan ja—voittaa. Nimismies on suuriääninen, pontevaryhtinen vanha herra, joka polveutuu eräästä 1808-09:n sotasankarista, jolla silläkin sanotaan olleen komea ryhti ja iso ääni. Hän asettuu heti käskijän ja tutkijan ja yleisen syyttäjän kannalle ja vaatii aliupseeria ankaralle tilille passin anastuksesta. Semmoiseen ei heikäläisillä ole minkäännäköistä oikeutta! »Se olen minä, joka olen herra täällä, se olen minä, joka tarkastan passit ja annan oleskeluluvat.» Päivystäjä pyrkii selittämään ja puolustautumaan, mutta ovi paukautetaan kiinni hänen nenänsä edessä. Ainoastaan upseeri ansaitsee kunnian tulla kuulustelluksi. »Teillä ei ole täällä minkäännäköistä poliisivaltaa, teillä ei ole muuta tehtävää kuin kaivaa ojianne, mutta maantiestä ja matkustajista vastaan minä.»—»Panimaio, panimaio!»—»Panimaio! Niin, mutta se teidän olisi pitänyt ymmärtää heti. Ettekö osaa lukea omaa kieltänne? Onhan tässä venäjänkielinen lupakirja! Ettekö osaa lukea sisältä?»… Hän ripittää häntä niinkuin kenraali pikenttiään ja aliupseeri seisoo smirnaassa ja koettaa turhaan saada sananvuoroa. Hän änkyttää jotakin kalastuksesta, mutta saa uuden ryöpyn niskaansa. »Kalastuksen kanssa tässä koskessa teillä ei ole mitään tekemistä, sillä kalastus täällä on näiden herrojen ja heidän täytyy saada sitä harjoittaa niin kauan kuin he eivät ole teidän tiellänne ja eivät kai he ole teidän tiellänne kosken rantaa kävellessään enemmän kuin tukinuittajat ja muut kaikki, joiden on lupa vapaasti liikkua.»
Sanalla sanoen: kunnon nimismies esiintyy sillä tarmolla, esittää meidän passien anastuksen niin räikeäksi ja pöyristyttäväksi teoksi, niin tuimin katsein, mahtavin viiksen vetelyin ja pöytään paukahtelevin nyrkein, että upseeri lopulta pyytää anteeksi ja anoo, ettei asiasta tehtäisi raporttia—mihin me tietysti armollisesti suostumme. Ennen lähtöään asettaa nimismies poliisin koskelle valvomaan järjestystä meidän suojaksemme.