—Näetkös nytkin?
Näinhän minä, mutta en minä sittenkään vielä ollut kaikin puolin vakuutettu … annahan olla, kun tarttuu suurempi, oikein suuri, eivät siinä mitkään pelit kestä.
—Niin suuria ei ole … ja jos ei kestä, niin olkoon kestämättä; joskaan silloin en ole saanut, olen ainakin urheillut, jos en olekaan voittanut, olen ainakin taistellut.
—Siis jatkamme.
—Minä olen valmis.
Lähdimme toivehikkain mielin soutamaan, sillä missä ja mitä yksi hauki ottaa, siinä ja sitä ottaa toinenkin. Olihan jo todistettu, että tämä suomuselkäinen uistin kelpaa ei vain Tammisaaren sataman, vaan myös Huopanan haueille, ja minä ohjasin siis veneen takaisin vesille vähemmin epäilevänä kuin äsken. Uistimen omistaja oli niin vuorenvarma voitostaan, että sanoi: »Tuosta otetaan uusi ja parempi»—samassa kun hän heitti helisevän pyydyksensä ulos niin, että siima vinkui vavan renkaissa. Tuskin oli pyydys läiskähtänyt veteen ja ehtinyt hiukan upota, kun vapa taipui ja kala oli kiinni.
—Mikä se on?
—Lohi, souda!
Tunsin airoissakin, että se oli suuri, mutta en soutanut, vaan päästin päinvastoin venettä virtaan, ettei kiristys kävisi ylen suureksi. Huusin vielä hädissäni, että hän päästäisi siimaa. Se menee kuitenkin alas, on soudettava maihin ja seurattava mukana Välisuvantoon saakka.
—Souda, sanon minä! komentaa toverini.