Tapasin kesällä Helsingin Esplanadissa vanhan kalakumppanin, joka sanoi olevansa menossa urheilukauppaan ostamaan jotakin uistinta, jonka hän oli huomannut erittäin tehoisaksi saaristossa haukia uistellessaan. Hän arveli, että se ehkä olisi hyvä Huopanan lohillekin. Minä en uskonut, jos en ollut uskomattakaan. Vaan sopiihan koettaa, sillä kaikkea pitää koettaa. Vaikka olenkin vanhoillinen siihen nähden, millä lopulta kalastelen, minä kyllä aina kokeilen uusillakin, negativinenkin kokemus on kokemus sekin. En edes tiedustellut, millainen uistin se oli, jonka hän aikoi ostaa. On pyydyksiä, jotka sattuma saattaa muotiin ja jota sitten kauppiaat kehuvat asiakkailleen ja joita herkkäuskoiset ostavat, kunnes ne sitten yhtä pian häviävät. Niissä on aina olevinaan jokin hienous ja salaisuus. Milloin pitää uistimen välttämättä olla päältäpäin kuparinvärinen ja alta hopeanvärinen, milloin taas päinvastoin, milloin ei kupari kelpaa lainkaan, vaan sitävastoin ehdottomasti vaski. Olen minäkin niitä ostanut ja maalannut ja galvanisoittanut, pääsemättä kuitenkaan selvyyteen toisen tai toisen ehdottomista eduista, sillä lopulta kaikki pyydykset kalastavaisuuteensa nähden riippuvat veden väristä ja syvyydestä ja taivaan pilvisyydestä tai poutaisuudesta ja kuka lopulta tietää mistä taiasta, mutta sen tietää jokainen kalastaja, että aina ne oikkuilee ja yllättelee. Elokuun keskivaiheilla tapasin toverini taas Huopanassa ja hänen laatikostaan tuli esille ainakin neljän tuuman pituinen soikea kalankuvainen hopeauistin, niitä semmoisia, joissa tylsä pyrstö on asetettu pääpuoleksi ja terävä pääpuoli pyrstöksi—miksi niinpäin, sitä en koskaan ole osannut selvittää—muodoltaan jotenkin samanlainen kuin se, jota käytetään Kemijoen suvannoissa. Ennen näkemistäni se erosi vain sikäli, että se oli yksivärinen ja kupera puoli oli tehty suomuille. Siinä. oli kolme koukkuparia, yksi ylinnä, toinen alinna ja kolmas keskellä, oikeita ankkureita.

—Mikäpäs siinä, uistin kuin uistin, ainakin siinä pysyy, kun kerran tarttuu, saattaa olla haukia varten hyväkin, mutta täytyy olla hyvin nälkäinen tai likinäköinen lohi, joka tuommoisen nielee.

—Menen minä nyt kuitenkin koettamaan aamiaiskalaa, kala kuin kala ja kala se on haukikin.

—Minä tulen soutamaan.

Toisen varmuus aina hiukan tarttuu. Eihän tiedä, syöhän lohi Keiteleessä sen suuria muikkuja ja ottaahan se koskessa salakkaakin, miksei se ottaisi senkin kuvaa niinkuin kaikenlaisen muunkin elävän ruokansa kuvaa?

Lähdimme niskaan hopeauistimen kauniisti kylläkin helähdellessä vapaa vasten. Oli tuulinen, lounaasta tempoileva ilma, milloin poudassa, milloin pilvessä. Niskassa on järven ja kosken rajalla pienoinen saari, jonka ympärillä on hyviä haukipaikkoja. Kierrämme sen ensin järven puolelta, mutta ei ole hauki syönnillään, vaikka on olevinaan niin hyvä pyydys, että sillä Tammisaaren satamassakin saa niin paljon kuin tahtoo. Ehkä ne ottavat saaren alapuolelta. Ei ota sieltäkään, vaan sen sijaan uistin kyllä useamman kerran ottaa pohjaan ja antaa haravansa täyden vesiheiniä. Siihen ne nuo moni- ja pitkäkoukkuiset yleensäkin ovat erittäin taipuvaisia, niillä on aivan erikoinen rakkaus myöskin pohjahakoihin, saa olla hyvin iso hako, joka niiden varassa ei nouse ylös.

—Maltahan … maltahan…

Laskeumme alemma, siinä on paikka, jossa melkein aina on hauki, onpa joskus vaihteeksi lohikin. Siinä on sitä varten tarpeellinen kivi ja kiven rannanpuolella ahvenheinikkotukko, jos ei siis siitä, niin ei mistään. Ja siinä se samassa ottaa kuin ottaakin. Näyttää olevan noin kilon painoinen, ja tulee oikonaan venettä kohti.

Toverillani on luja, kankea vapa, jonka kärki kyllä on melko lailla taipunut, käyristynyt monessa tasapäätappelussa, mutta kestää yhä. Se on saanut olla mukana monessa kovassa koetuksessa sekä Tainionkosken kuohuissa että Äänekosken rännikanavan niskassa, joissa ei kuulema auta olla helläkätinen; jos antaa lohelle hetkenkään hengähdysaikaa, se menee. Täytyy huumata se ensi tempaisulla niin, ettei se ehdi ajatellakaan lähtemistä pelastavaan kuohuun. Siima ja peruke ovat ystävälläni yhtä lujat, tapsi teräslangasta punottu. Kun hänen pyydykseensä kerran tarttuu, ja jos vielä tarttuu niin hyvin, että kalan suupieli kestää, silloin hän myöskin voi vetää sen uuvuttamatta maihin, ei niin isoa, ettei se tulisi. Sillä tekniikalla on kyllä monet heikotkin puolensa, mutta on ainakin yksi vahva, se että hyvän syönnin aikana ei aika mene hukkaan, niinkuin menee heikommilla vehkeillä. Ja onhan sellainen menettely urheilunkin kannalta tyydytystä antava sikäli, että ottaminen on koko ajan ottelua, vimmattua sylipainia elämästä ja kuolemasta ilman mitään kuolleita välikohtauksia, ilman yhtä ainoata hengähdyksen hetkeä, kala ei pääse painautumaan pohjaan, ei jurnittamaan eikä jarruttamaan, joka voi saattaa kärsivällisimmänkin epätoivoon.

Ja niinpä hauki nytkin vanhasta tottumuksesta otettiin oikonaan kotiin, pää korkealla, suoraan haaviin ja olisi kai tullut ilman sitäkin laidan yli yhtä kyytiä veneeseen. Vasta siinä se pääsi päristelemään ja päristelihe heti irti. Jos hän ei olisi pannut sitä niin tiukalle kuin pani ja päästänyt sen vain kerrankaan hyppäämään, olisi se päässyt jo ennen. Vahva vapa, luja siima, teräsperuke, isot koukut, tuima otto— ilman sitä se olisi mennyt ja kun ei mennyt, oli se tämän tekniikan voitto—joka oli todistettava ja taas kerran todistettu. Olimme siitä usein väitelleet … minä myönsin.