Lohilastuja ja kalakaskuja - Juhani Aho

Oli kuin koko koski ylt'yleensä olisi ollut hermostumisen vallassa. On iso ero siinä tavassa, millä kala milloinkin ottaa. Kun syönti on oikein rajua, iskee se koko kidallaan, eikä tokaise vain huultensa huipulla—joskus se näyttää vain sitä seuraavan, suutaan avaamatta— nielee suurenkin pyydyksen kurkkuunsa, jokin näyttää iskevän useampaankin kertaan, jos ei ensi kerralla osu. Se näyttää menettäneen kaiken varovaisuusvaistonsa, olevan sokea näkemään karkeimpaakin koukkua ja paksuintakin peruketta.

Mikä tämän aiheuttanee? Todennäköistä on, että mullonen tähän aikaan vuodesta ottaa korvauksen siitä paastosta, jota sen on täytynyt kestää koko pitkän talven, ja seuraa silloin salakoita ja muita pikkukaloja, jotka siihen aikaan paltoutuvat koskeen ja jos niitä ei siellä satu olemaan aivan runsaasti, täyttää vatsansa kaikella mitä saa, ja niin paljolla kuin saa ja niin pian kuin saa. Mutta näiden päivien kiihkeään syöntiin vaikutti kai myöskin sää. Sillä kieltämätöntä on, että sääsuhteilla on suurikin merkitys syöntiin nähden. Seisovilla yksitoikkoisilla ilmoilla, olivatpa ne pitkällisesti sateiset tai poutaiset, huonontuu syönti huonontumistaan. Jos sitävastoin ilmanpaine on muuttumassa ja siitä aiheutuu levottomuutta ja syntyy sähköisyyttä, jos ukkonen uhkaa ja taivaalle kasvaa pilviä, jotka milloin luovat mustia varjoja, milloin päästävät päivän leimahtamaan ja sammumaan veden pinnalla, jos rakentuu sadetta ja se sitten kuuropilvin vuoron syntyy ja lakkaa samassa, silloin on syönnin aika. Syönti sellaisella säällä voi taas riippua—niin on arveltu—sekä sähköisyyden ja ilmanpaineen vaikutuksesta kalan organismiin että myöskin siitä, että yhtämittaa vaihtelevat varjot ja valot estävät kalan näkemästä pyydysten keinotekoisuutta ja ehkä myöskin häikäisevät sen silmiä. Tuo näistä syistä syntyvä optillinen levottomuus ehkä myöskin jossakin määrin suoranaisesti kiihoittaa kalaa. Kuinka tahansa, nyt oli sellainen sää ja kala söi rajusti. Se otti kaikkialla yhtä hyvin, Niskassa, välisuvannossa ja kosken alla.

Kunnes täyn syönti yht'äkkiä lakkasi. Samalla kuin ongin salakalla, minä aina tuon tuostakin koetin perholla. Oli tullut koskelle eräs toinen toveri, joka kalastaa melkein yksinomaan perholla. Hän palasi koskelta tuoden tullessaan kolme samanlaista mullosta kuin ne, joita oli saatu salakalla. Hän tavallisesti aina onkii lohiperholla, mutta nyt hänellä oli ollut ruskea korkkiruumiinen ja gelatiinisiipinen, joka jäljittelee päiväperhoa, efemeraa, jota englantilaiset kutsuvat Mayflyksi s.o. toukokuun perhoksi. Ja kun menin ulos, huomasin, että näitä perhoja survi ylös ja alas ilmassa. Panin samanlaisen ja otti sitä minultakin. Minulla ei ollut niitä kuin yksi vanha, jonka pian menetin. Kiinnitin silloin siimaan samanvärisen ja saman suuruisen Coch-y-bondhyn, jolla ei kuitenkaan ole siipiä niinkuin Mayflyllä, vaan ainoastaan tuuhea karvaruumis. Olin lukenut ja merkinnyt muistiin, että nämä perhot ajavat jotenkin saman asian ja että Coch-y-bondhyä ottaa silloin, kun efemeroja on vähän—niinkuin nyt oli. Sainkin sillä joitakuita.

Perhon syönti oli siis vihdoinkin alkamassa. Ja yht'äkkiä ne, nuo tavalliset pienet ruskeat ja harmaat keväiset koskiperhot, ilmaantuivatkin, kun olin niitä viikon verran odottanut. Vaihdoin Coch-y-bondhyn pienempiin ja sain Hoflands fancylla, Stoneflyllä, March brownilla, Hardys favouritellä, Governorilla y.m., joita minulla oli milloin mitäkin lajia aina kolme siimassani, nyt yhtä hyvin kuin sitä ennen devonilla ja salakalla. Jos olisin malttanut säästää nekin kalat perhosaikaan, olisin luultavasti saanut nekin perholla.

Sain samalla kokea, että nyt ei kelvannut mikään muu kuin perho. Kosken pöytä oli katettu mullosen kaikkein makeimmalla herkulla, jota se ahmi tavattomalla ahneudella. Perhoja tuli kuin tuiskuttamalla. Niitä kihisi kaikissa pensaissa, joista ne pelmahtelivat paksuina pilvinä ilmaan. Niitä parveili savunaan puiden latvoissa, juoksenteli puomia ja sillankaiteita pitkin kuin russakoita, niitä tunki silmiin, suuhun ja sieraimiin, ikkunat oli pidettävä kiinni, etteivät ne täyttäisi huoneita. Missä oli vähänkin suvantoa ja tyynempää vettä, siinä tuikkivat turvat, pätkivät pyrstöt, ja hypähteli korkealle mullosia ottaen ruokaansa sekä vedestä että ilmasta. Säyneitäkin mulahteli Välisuvannossa puoman ja maan välissä. Vasta tämmöisinä päivinä näkee, kuinka paljon kaloja koskessa todella on. Ruokaa riitti kaikille ja sittenkin sitä meni suurin osa hukkaan. Jokainen kala oli pian paksu kuin syöttöporsas, vatsa pingallaan ja kurkku läkähtymään asti täynnä. Oli istuttava rannalle iloitsemaan toisten ilosta, sillä pian aikaa ei maksanut vaivaa koettaakaan keinotekoisin perhoin kilpailla luonnollisten kanssa, jotka elävinä putoilivat veteen ja lentelivät ja juoksivat pinnan yllä ja pintaa pitkin. Sinä päivänä kuin perhostulva oli korkeimmillaan, en saanut ainoatakaan, en perhoilla, en salakalla enkä millään. Mullosten ei tarvinnut muuta kuin seisoa pää vastavirtaan ja aukoilla suutaan ja niellä. Satojen joukossa oli minun perhoni vain yksi ja siis vain sattuma, että se sattui suun kohdalle.

Näitä pitoja kesti useita päiviä. Sitten alkoi perhospyry vähitellen vaimeta ja sitä mukaa syönti taas parata. Kun mulloset turhaan odottivat luonnon tarjoilun jatkumista, ottivat ne taas minun tarjoamiani. Kokeilin kaikenlaisilla malleilla ja kaikki kelpasivat, erikoiset ja eriväriset. Sain pian tarpeekseni tästä ja lähdin. Ei makeata mahan täydeltä, ja tulee se kai kesä toinenkin—niinkuin tulikin.

UISTIN.

Kalamies on usein vanhoillinen eikä helposti luovu pyydyksestä, johon hän on tottunut. Vanhat pyydykset voivat ruostua, mutta rakkaus niihin ei ruostu. Samasta syystä hän ei myöskään ensi tilassa taivu käyttämään sellaista, jolla joku toinen on saanut, mutta hän ei. Ja usein vanhalla ja rumemmallakin, johon rajattomasti uskoo, saa paremmin kuin uudella kauniimmalla, johon ei usko, sillä uskosta se tämä kalansaaliskin riippuu. Joka uskoo johonkin pyydykseen, hän taistelee sen uskonsa puolesta ja sen innostamana ja heittää hartaasti ja hikipäässä eikä veltosti ja välinpitämättömästi niinkuin silloin, kun pyydyksellä ei ole hänen täydellistä luottamustaan. Monien vehkeiden suhteen olen tuuminut: »Saattaahan se olla hyvä tuokin, siellä ja siellä, sitä ottaa semmoistakin, kun sattuu, ja kyllähän minä olen minäkin sillä koettanut ja jonkin saanutkin, mutta paras on panna se ja se s.o. se, millä minä yleensä olen saanut.» Vasta sitten, kun omat suosikit eivät kalasta, kun niillä turhaan olen piessyt koskea pitkin ja poikki, vasta sitten minä kuin jonkin ihmeen toivossa turvaudun toisen suosittelemaan, mutta silloin hyvin usein ei kalasta sekään.

Vaikka oppi-isäni Lybeck käytti paljon uistinta tai oikeastaan lippaa, joita hänellä oli useamman laatuisia, pieniä ja suuria, ja vaikka tiedän olevan vesiä, joissa uistin lohenkin onginnassa on melkein yksinomaan käyttökelpoinen, en minä ole siihen oikein päässyt perehtymään, jotavastoin olen takertunut devoniin ja heittelen sitä erivärisenä ja erikokoisena melkein aina silloin, kun en kalasta perholla. Sitä on helppo heittää, sitä saa erisuuruisia ja hopeisia ja kultaisia ja sitä voi ripolinillä maalailla minkä väriseksi milloinkin tahtoo. Sillä voi jäljitellä valkoista kalaa, keltaisenpunaista ja vihreänsinistä sekä elritsaa että pienintä mullosenpoikaa, jopa oikein pienellä harmaankeltaista koskiperhon toukkaakin. Lippa ja varsinkin soikea uistin sitävastoin leveytensä ja keveytensä vuoksi lentää huonosti ilman lyijyä, on varsinkin kirkkaalla säällä liiaksi näkyvä suurine koukkuineen, joita vauhti ei peitä niinkuin devonissa. Valkea täky, jota se jäljittelee, on aina parempi, ja ainoastaan sen puutteessa olen silloin tällöin käyttänyt uistinta etupäässä haukia varten. Se onkin enemmän tyynessä tai vain heikossa virrassa uistelevan kuin rannalta virvelöijän ja koskessa heittelevän pyydys. Se on sitäpaitsi arka ja koko lailla vaikeasti käsiteltävä pyydys, sen kuperuus kun pitää olla erilainen eri vahvassa virrassa, jotta liikehtely vastaisi pyörtyneen kalan liikettä, jota ainakin suurempi uistin ja lippa jäljittelee. Se ei saa lipattaa ja heittää kuperkeikkojansa vedessä liian nopeasti eikä myöskään liian hitaasti. Siinä suhteessa se kokonaan eroo devonista, joka aina pyörii yhtä tasaisesti akselinsa ympäri ja jonka liike aina on sama, pyöripä se hitaammin tai nopeammin.

Mutta kun uistin tai lippa sattuu olemaan oikeaa mallia siihen veteen, missä sillä kalastetaan, voi se tehdä ihmeitä. Ja erään uistimen kanssa minä kerran Huopanassa jouduin en tosin itse kalastajana, vaan toisen soutajana, semmoiseen syönnin peliin, että tulen sen aina muistamaan— ja harmikseni, jos sanon suoraan.