Samassa perho irtautui suusta ja vapa oli valmis uuteen heittoon. Akkeli ei ole vielä ehtinyt kiikuttaa kalaa maihin, kun uusi kala on kiinni. Koska perho ja peruke näkyvät kestävän, panen tämänkin heti tiukalle ja saan sen ennen pitkää pyöräytetyksi arkun luo, niin että se vielä täysissä voimissa ollen joutuu koukun saavutettavaksi. Se on 6-kiloinen uroskala. Joitakin heittoja taas ja taas jämähtää. Se on sitkeämpi ja uitattaa itseään puolisen tuntia, pyrkii itsepintaisesti alas, näyttää olevan jo menemässä suureen koskeen, mutta kääntyy viime hetkessä, ui viistoon toiselle rannalle, kampeutuu sieltä tälle ja pettyy antautumaan arkun ja maan väliseen matalaan suvantoon, jossa se on helposti taltutettavissa ja johdettavissa rantaan. Se on 5-kiloinen naaraskala.
On jo melkein pimeä, tuskin näen mennä arkulle, mutta menen sittenkin. Tavallisesti minulle tämmöinen saalis jo riittää, mutta otamma heitä nyt talven varalta minkä saan; jää niitä sinne sittenkin satoja kutemaan: ja onhan niitä istutettu ja hoidettu tässä koskessa muidenkin varalle. Perhosten parveilu yhä jatkuu, ja vaikka saamani kalat ovatkin laahanneet sumaa koskessa ristiin rastiin, mikä tavallisesti peloittaa tai arkiuttaa toiset, eivät ne nyt näy mistään välittävän. Siinä mulahtelee ja pärskää lakkaamatta pieniä ja suuria. Silloin tällöin töytähtää suuri, (8-9-kiloinen), joita ei juuri koskaan saa ongella, ylös vedestä suoraan ilmaan kuin pökkelö, pudoten takaisin pyrstölleen. Illan pimetessä ovat yölepakotkin saapuneet saaliin jakoon. Ne häärivät vavan ympärillä sen soiton houkuttelemana, joka syntyy veden hangatessa siiman kieltä, jota toisaalta pitää tiukalla vavan kärki, toisaalta koskessa temmeltävä kala. Soitto kuuluu onkijankin korvaan eri äänilajeissa, kun asettaa sen vapaan kiinni. Olen muuttanut perhon kokeillakseni uudella kuosilla, suurella kiviperholla, Stoneflyllä, joka sekin jäljittelee Stenofylax Stellatusta. Saan silläkin, näkyy olevan samantekevää, mitä heille tänä iltana tarjoo. Se on 5-kiloinen koiraskala, voimakas ja villi, jonka ottamisvaiheet jääkööt kuvailematta; saanen vielä vain sanoa, että kesken kahakan täytyi panna tupakka hermojen rauhoitukseksi—eikä haiku koskaan hivele keuhkoja niinkuin tällaisessa tilanteessa.
Niitä makaa nyt rannalla rivissä neljä melkein samankokoista ruskeata venkaletta, painaen yhteensä noin 20 kiloa, otetut 1-1/2 tunnin kuluessa. Saaliin puolesta voisi jo riittää, mutta minun tekee mieleni vielä nähdä, kuinka kauan näitä pitoja kestää, ja minä menen vielä kerran arkulle, hiihdätellen melkein pilkkosen pimeässä sinne viepiä puita myöten. Sen ajan kuluessa, mikä on mennyt perhon irtauttamiseen viimeisen kalan kidasta ja hetken lepoon, on ehtinyt tapahtua täydellinen käänne kosken elämässä. Lepakot ovat kadonneet, samoin perhot, ei kuulu enää kalan liikettä, parveilu on päättynyt, juhla-ateria korjattu pois ja vieraat poistuneet pöydästä minne lienevät piiloihinsa. Muutan takaisin ensimmäisen hyvän perhon, mutta ei ota enää sitäkään.
Akkeli on ripustanut kalat korentoon—konttiin ne eivät mahdu—ja me kannamme saaliin kotiin, mieli metisenä ei ainoastaan taakasta itsestään, vaan myöskin siitä, miten saalis oli saatu: ottamalla huomioon oikea hetki ja käyttämällä oikeata perhoa. Saavutettu luonnon tutkisteluun perustuva kokemus on lohenonginnan niinkuin muunkin pyydystelyn menestymisen ensimmäisiä ehtoja.
Luonnolla on usein merkilliset metkunsa. Sen koneisto toimii yleensä oikullisesti, mutta toisin kerroin taasen yllättävällä yhdenmukaisuudella semmoisessakin pikkuasiassa kuin lohenonginnassa. Samana päivänä ja samalla tunnilla kuin minä sain nämä loheni Keski-Suomessa, oli toinen kalastaja Kalkkisten koskessa Heinolan lähellä Etelä-Suomessa saanut melkein samanlaisen saaliin samantapaisella keinotekoisella perholla samojen luonnonperhojen parveillessa koskella.
TÄYLLÄ JA PERHOLLA.
Saavuin eräänä keväänä koskelleni kaikkine uusine ja vanhoine perhoineni. Olin edellisenä keväänä ottanut talteen kaikkia niitä perhoja, joita koskella tapasin ja hakenut kaikista Helsingin urheilukaupoista niiden vastineet, mikäli niitä oli saatavissa. Niillä oli minun nyt kokeiltava. Olin kuitenkin tullut liika varhain, sillä perhot eivät vielä olleet ilmaantuneet. Heittelin viimekeväisiä, samankokoisia malleja, mutta kaikkialla yhtä huonolla menestyksellä. Silloin tällöin ajoi joku, räpsäyttäen pyrstöllään ja kääntyen kiivaasti pois. Sain kielteisen vahvistuksen siihen teoriaan, että mullonen ottaa perhoa vain silloin, kun sitä on koskessa toisessa tai toisessa muodossa. Kun ne eivät näe niitä luonnossa, eivät ne välitä niiden jäljennöksistäkään. Oikeauskoinen englantilainen perholla onkija olisi jäänyt odottamaan perhojen parveilua, istuskellen ja käyskennellen ja vartioiden kosken rannalla ryhtyäkseen toimeen vasta sitten, kun näki mullosten liikehtimistä pinnalla. En malttanut odottaa sitä, vaan ryhdyin toisiin keinoihin. En vielä silloin uskonut »suurperhoon». Koetin kyllä lohiperhoa Jock Scottia ja sainkin sillä muutamia, mutta kun pidin niitä satunnaisena saaliina, en jatkanut. Tässä saanen ohimennen huomauttaa, kuinka suuressa määrin jonkin pyydyksen menestyksellisyys riippuu siitä, miten hartaasti siihen uskoo ja millä vakaumuksella sitä siis käyttää. Usein saattaa kaikkein paraskin pyydyslaji siirtyä miltei hyljättyjen sarakkeeseen vain siitä syystä, ettei niillä malta kokeilla tarpeeksi. Luultavasti olisivat »suurperhot» tänä kevännä kelvanneet yhtä hyvin kuin sitten seuraavanakin.
Minä nyt sen sijaan turvauduin pyydykseen, jolla oli vanha hyvä maine Huopanassa, pieneen devoniin. Sitä otti heti, aivan pienetkin, jotka tavallisesti ottavat parhaiten perhoa. Sain niitä kymmenkunnan, joiden yhteinen paino oli noin kolme kiloa. Seuraavana päivänä sain suurempiakin, puolikiloisia ja kiloisia, jopa yhden liki kaksikiloisen. Tämä viimemainittu oli n.k. kannibaali, oman sukunsa syöjä, suurisuinen ja laiharuumiinen epämuodostuma, joka elää melkein yksinomaan kalaravinnosta, mieluimmin omaan sukuunsa kuuluvasta, ja joka on kosken kalakannan pahin vihollinen.
Mutta kun otti devonia, oli ilmeistä, että nyt ottaisi myöskin täkyä. Niinkuin jo ennen olen maininnut, en minä juuri mielelläni turvaudu täkyyn. Sen hankkimisessa on paljon puuhaa, sen kuljettaminen koskella mukana on hankalaa ja sen heittäminen kiusallista, se kun tuoreena ei tahdo kestää. Formaliinitäky ei myöskään ole miellyttävä käsitellä, vaikka se onkin sitkeämpi.
Ryhdyin kuitenkin onkimaan salakoita perhosvavalla. Vaihteen vuoksi on salakan onginta kylläkin hauskaa, varsinkin perholla, jota se ottaa mielellään. Sainkin niitä pian täkysumpun täyteen. Ennenkuin kuitenkaan ehdin itse niitä käyttää, saapui toveri, joka mielellään onki täyllä ja sai minun salakkani. Näyttäytyi, että salakka oli oikea pyydys. Kaloja löytyi melkein mistä hyvänsä ja ne olivat kaikki kosken parhaita, kilon kokoisia, mustia ja villejä. Toverini otti niitä yhtenäkin päivänä parikymmentä. Ja syönti kiihtyi päivä päivältä. Eräänä niistä, kun toverini oli matkustanut pois, kävin minä vuorostani kokeilemaan läpi koko kosken. Näitä samankokoisia mullosia oli siinä ylt'yleensä. Tuskin olin pudottanut salakan kuohuun tai kiven huopeeseen tai suvantoon tai arkkujen viereen tai puoman kupeeseen, kun kaikkialta karkasi mullonen esiin ja otti kiihkeästi, intohimoisesti ja nälkäisesti.