Ne tulivat kuitenkin kuin tulivatkin. Istuessani saunan lauteilla lämmittelemässä näen jotakin räpistelevän ikkunassa, ja siinä se on, ruskeasiipi, keltaruumis, iso ja lihava. Kiireesti kylmää vettä niskaan ja vaatteihin. Ei ollut menetettävä hetkeäkään, saattoi riippua minuuteista ison saanti.
Olisiko nyt kulunut puolituntinen siitä, kun olin lähtenyt kolealta, elottomalta koskelta, mutta kun tulin takaisin arkulle, oli kaikki muuttunut ilmassa ja ilman alla vedessä. Aurinko oli painunut taivaanrannan taa, vedessä ei enää ollut voimakasta keskitaivaan heijastusta, vaan vyöryi vuo tummahkona tumman pilven alla. Stenofylax Stellatus lenteli virvatähtenä kiihkeissä mutkissa, toinen toistaan ajellen, töytäten välistä naamaani, välistä niskaan ja sitä tietään kauluksenkin alle. Ne olivat isoja ja lihavia, oikeita herkkupaloja, joita olisi tehnyt mieli syödä elävältä—sillä syöväthän kiinalaiset kuulema onkimatojakin. Jo kaukaa näin mullosten suvannossa »pistelevän». Sidoin kiireesti siimaan usein koetellun ruskeasiipisen, keltaruumiisen, jonka senkin muutamia vuosia sitten olin saanut W——lta. Minulla oli sitä lajia vain tämä yksi, mutta sillä olin saanut useita suuria monena vuotena tähän aikaan päivästä. En tiedä sen nimeä, mutta otan siitä selon, jahka pääsen yhteyteen Englannin kanssa —eikähän nyt enää luulisi olevan estettä, kun saksalaisetkin ovat menneet omalle maalleen. Oi sinuas, ylpeä Albion!
Hiivin kyyrylläni arkulle, etten peloittaisi pitkällä ruhollani enkä askelteni töminällä. Turha varovaisuus, sillä lohilla oli herkkupöytänsä katettuna ja ne tunkeilivat sen ympärillä, pienet ja suuret, kaapatakseen kuin kanat ruokaa, jota veenemäntä tyttärineen sirotti sormiensa lomitse heidän eteensä ympäri koskea. Samanlainen pätke ympäri koskea kuin edellisinäkin iltoina. Äsken arat kalat eivät nähneet eivätkä kuulleet eivätkä varoneet, vaan mulahtelivat, posahtelivat ja pärskivät ihan arkun vieressä. Näkyi pyrstöä, päätä, evää, ja joukeasti loirahtelevia selkiä. Suuria ainakin kymmenkunta, pieniä kukaties kuinka paljon eri haaroilla koskessa.
Joka metsästä hiipien on tullut kaurahalmeen laitaan ja yht'äkkiä tapaa joka kuhilaan päässä teeren, voi jotakuinkin kuvitella, millainen oli hermojännitys sillä hetkellä, se sydämen pamppailu, se tunne hartioissa, se sähkötys nivelissä sormenpäistä varpaihin, jonka vanhakin erämies sellaisissa tilanteissa tuntee yhtä voimakkaasti kuin vasta-alkaja poikanen. Se on tuttua ja koettua, mutta aina uutta. Se on humalaa, sensatiota, olkoon, mutta ihanaa se on, ja joka on päässyt sen makuun, sen intohimon valtaan, hän ei siitä koskaan parane, hänestä ei tule raittiusmiestä, hän on ja pysyy parantumatonna alkoholistina kuolemaansa asti. Hän hakee huumausta, mistä sen saa, maksaa siitä niitä hyvänsä ja voi pahoin, jollei tuon tuostakin saa tyydytetyksi vaistoaan, jotakin ammoin isiltä, alkuihmiseltä, ehkä vielä kauempaakin perittyä petovaistoa, saukkovaistoa: saada kiinni, käydä hampain kiinni, ei päästää, vaan pitää, kiristää kurkusta viimeiseen saakka.
Istuuduin arkulle ollakseni heittäessäni niin alhaalla kuin mahdollista. Ensimmäinen heitto, tai toinen tai kolmas, on usein ratkaiseva. Jos se epäonnistuu, on se sama kuin harhaisku, harhalaukaus teeriparveen. Perho on joko itsessään sopimaton ja kalan epäluulo herätetty toisiinkin nähden, tai putoo se huonosti, kala nousee ja hylkää sen tai tarttuu heikosti ja pääsee, jos siima on jäänyt höllälle.
Heilautin vapaa pari kertaa, sain siiman suoraksi ilmassa, pysäytin vavan sopivassa kulmassa ja siima laskihe perhoineen keveästi pinnalle, perho ensin, sitten siima, niinkuin tekniikka vaatii.
Kun perho on tehnyt kaarensa virran mukana, ja kulkenut niin kauas alas, että uusi heitto pian olisi tehtävä, kiinnittyy siima, vavan kärki vastaa ja kala on kiinni, ja iso onkin.
Tuskin on mikään vaihe niistä monista, joihin lohenonkija joutuu, niin tenhoisa kuin ensimmäinen tuntu suuresta lohesta. En tiedä vielä, millainen se on, en, minkätapainen, sen vain, että se siinä on. Olen onnistunut, olen laskenut oikein, juuri sen perhon piti siihen ja siihen paikkaan pudoten kaikkien teoriain mukaan kelvata. Ja samassa välähtää kinematograafisin leimauksin kuvia ennen käydyistä otteluista. Tekeekö se nytkin niin ja niin, paneeko se toimeen sen ja sen yllätyksen? Onkimies on siima-vapajohtoa myöten saamansa sähköiskun vaikutuksesta lyhyen hetken kuin tainnoksissa, huumautuneena, itsestään poissa. Sitten herää hän todellisuuteen. Se on lohen valtavan pyrstön posahdus, joka hänet siihen herättää. Kala on huomannut tulleensa yllätetyksi, joutuneensa vangiksi ja koettaa nyt vapautua. Se tempoo, pudistaa kahlettaan ja huomaa—kun vapa on notkea ja rulla herkkä—että kahletta tuskin onkaan. Sitä on kuitenkin vähän, joka häntä pidättää, vaikkei hän sitä näe, ainoastaan vähän tuntee. Siitä täytyy päästä eroon. Lyhyitä hyökkäyksiä oikeaan ja vasempaan, pyöräyksiä ikäänkuin epäröiden, mihin ryhtyä. Tuo vastustus seuraa yhä mukana, suupielessä on jotakin, joka kiinnittää—siitä on päästävä ja alkaa tositaistelu.
Se on, kun koukku on pieni ja peruke heikko ja hieno, jotenkin tasaväkinen suuren kalan ja onkimiehen välillä. Se on sylipainia tai sormikoukkua. Jos tässä kehaiseisin, sanoisin, että se on verrattavissa urheiluun, jota Kaarle XII harjoitti painiessaan sulin käsin karhun kanssa. Ei pyssyä, ei keihästäkään, ainoastaan kärjetön kanki, joka lopulta sekin nakattiin menemään, ja käytiin sylipainiin. Ei missään uudenaikaisessa pyydysurheilussa jouduta niin kiinteästi yhteen toinen ja toinen. Ainakin on se täysin verrattavissa silmukkanuoran heittoon ratsun selästä villihevosen kaulaan tai puhvelin sarviin tai suksimiehen suopungin heittoon poron sarviin. Hieno vapahan ei ole muuta kuin jatkuva käsi, kala tuntuu olevan sormen päässä ja ottelu on hyvinkin mieskohtaista. Jokainen kalan liike tuntuu välittömästi, jokainen pyrstön tempaus välittyy vapaa myöten sitä pitävän käteen ja pitäjä voi usein lukea kalan ajatukset ja aikomuksetkin, mitä se nyt tuumii ja mitä tulee tekemään. Vaikka kala on miestä heikompi, on kuitenkin vehkeiden heikkouteen nähden tasapaino olemassa ja alussa on etu aina kalan puolella. Kun perho on pieni ja se tavallisesti on kiinni tunteettomassa leukaluussa tai suupielen lihaksensa, ei kala tunne kipua ja sillä on kaikki edellytykset päästä irti. Onhan se paljoa voimakkaampi kuin hieno peruke. Se vie siimaa mihin tahtoo, ja jos se heti syöksyisi suoraan pois, katkeaisivat vehkeet, ei tarvitsisi muuta kuin heittäytyä veden vietäväksi eikä mikään vene ehtisi mukaan, vielä vähemmän tietysti rannalla oleva. Vehkeet eivät kestäisi edes kalan kuollutta painoa. Suuren kalan kokoinen tavallinen uunihalkokin menisi menojaan. Usein kala tämän etunsa älyääkin ja monet ovat ne lohet, jotka siten ovat minulta päässeet, kun en ole voinut seurata rantaa myöten mukana. Siima loppuu, nykäys vain ja kala on kaksintaistelussa voittanut. Mutta tavallisesti kala on tyhmä tai kokematon tai hätäytyy ja lähtee ylös tai pysyy paikallaan, äkäytyen pohjaan, ja antaa uuvuttaa itsensä ja tulee vedetyksi yhä lähemmä.
Tämä tänillan ensimmäinen kala oli aika pahanilkinen. Vapa oli kovalla koetuksella: kuinka se saikaan joustaa ja kuinka siima lauloi! Kala ei tosin ollut suurimpia, ehkä noin 4-kiloinen, päättäen koosta sen hypätessä. Sen kokoinen kala on notkea ja virkeä. Päätän ottaa sen pian, sillä nyt ei ole aikaa uuvuttamiseen kaikkien taktiikan sääntöjen mukaan. On jouduttava saamaan toisia, joita hyppii ihan tuossa edessä, muutaman sylen päässä, vavan ja siiman muodostaman kaarenkin alla. Jos tämä pääsee, otetaan uusi. Ja niin minä kiristän ja hengästytän sen niin, että tuskin on kulunut viittä minuuttia, kun se loikertelee arkun huopeessa, josta Akkeli kurkottaa sen koukkuunsa.