Ja sen ajan tietävät lohet niin hyvin, että tulevat piiloistaan melkein minuutilleen silloin, kun Stenofylaxit lähtevät omistaan. Ne asettuvat erinäisiin sopiviin väijytyspaikkoihin, joissa virta on heikompi ja vedenpinta sileämpi ja joihin se sopivasti ja runsaammin kantaa kannettavansa. Suuremmat lohet valtaavat parhaat paikat keskemmällä, missä saalis on suurin, pienemmät saavat vaania syrjempänä ja taampana ja odottaa siellä, mitä heille voimakkaampien pöydältä liikenee. Äsken kuollut vedenpinta alkaa elää sitä mukaa kuin ilma elää, hyönteiset tulevat ja menevät. Isot pistävät turpansa tyynesti ja taitavasti vesikalvoon ja imaisevat herkkupalan kitaansa, jolloin vesikalvossa puhkeaa ja leviää ja kantautuu alas pyörylä toisensa perästä. Joskus posahtaa suurikin pyrstö tai viiltää vettä mahtava selkäevä, mutta useimmin lätkähtää pieni hännän huippu kiihkeästi ja silloin ampuu muita ketterämpi mullonen ylös ilmaan siepaten lennosta linnun, ennenkuin se ehti ohi tai veteen sortuen joutui parempaan suuhun.

Ja silloin on onkimiehen aika lähteä ylkää vastaan. Jos hän myöhästyy tai ei ymmärrä aikaansa, ovat perhot ja lohet tiessään ja otollinen hetki on ohi eikä tule takaisin ennen kuin huomeniltana, tai ei tule ollenkaan.

Mutta jos kalastaja tuntee koskensa ja tietää aikansa, silloin…

Etten myöhästyisi—sillä vaikka perhosten parveilu yleensä tuleekin tunnilleen, saattaa heidän kellonsa joskus käydä edelläkin—olin taaskin viime elokuun 24 p:nä, joka oli lauantai, lähtenyt koskelle noin kello 6 illalla, vaikka aurinko ei ollutkaan vielä laskenut. Vaikka alku ei työtä kaunistanutkaan, seisoi kuitenkin lopussa kiitos, ja siitä ehtoosta tuli yksi parhaita kalapäiviäni. Minulla oli uusi splitbambuvapa, jonka juuri olin saanut lahjaksi ystävältäni W——lta, mieheltä, joka on merkittävä tähdellä suomalaisten perhollaonkijain kirjaan. Kesemmällä olin katkaissut vanhan vapani, joka oli palvellut minua kymmenkunnan vuotta. Rietautuessani sillä tekemään tavallista pitempiä heittoja saavuttaakseni säyneet, jotka ajoivat perhoja kaukana suvannon rannasta, olin varaani pitämättä tartuttanut siiman ryssäin piikkilankapaaluun, joita heidän jäljeltään vielä kummitteli kosken rannalla, ja siinä meni tempaistessa kärki kahdeksi kappaleeksi. Ei tietysti ollut ajattelemistakaan saada Englannista uutta, niin kauan kuin saksalaiset olivat maassa. Tein, mitä oikeastaan ei pitäisi tehdä: pyysin lainata toisen työkalua. Kalatoveri pisti minulle kouraan parhaansa, varta vasten tämän kosken kalastusta silmälläpitäen tilatun uuden uutukaisen vavan. Jo edellisenä iltana olin sillä kokeillut. Se oli ihana ase, Hardyn parasta tekoa, kevyt, sopivasti joustava ja samalla tarpeeksi kiinteä kalaa uuvuttaessa.

En ollut tähän saakka tiennyt, mitä oikea perhosvapa oikeastaan on. Vanha greenheart-vapani oli siihen verraten raskas rumilas, kankea kuin aidan seiväs. Tämä uusi toimi miltei omin neuvoin, nostaen siiman vedestä oman jousensa ponnella ja laskien sen perhoineen takaisin veteen keveästi kuin höyhenen. Heti ensi heitolle tarttui sitä koettaessani suuri 5-kiloinen, ja kun se oli saatu maihin, toinen 6-kiloinen. Parina seuraavana iltana olin saanut 4-kiloisen, 3-1/2-kiloisen, 5-kiloisen ja 7-kiloisen, kaikki iltahämärissä siihen aikaan, kun Stenofylax Stellatus parveili. 7-kiloinen, mahtava koiraskala, otti vasta pimeän tultua. Se kulki ylös ja alas, kahden puolen arkkua, josta en olisi päässyt sitä seuraamaan, jos se olisi lähtenyt alas. Se aikoi jo kerran rynnätä jyrkän kosken jänteeseen, josta sen kuitenkin sain käännytetyksi kiristäen rullaa. Oli onnen kauppa, että vehkeet kestivät—luultavasti tasaisesti ja samalla lujasti joustavan vavan ansio. Kala kääntyi takaisin, ja sain sen lopulta houkutelluksi pois keskikoskesta arkun huopeeseen, siitä rannemmaksi suvantoon ja lopuksi ihan rantaan. Oli jo niin pimeä, etten enää nähnyt kalan liikkeitä muuta kuin pyrstön viristä hiukan vielä hämärtävää taivasta vasten. Onneksi ohenivat pilvet ja kuu tuli esiin. Sen valossa kala viimein otettiin uitettuna kahden kiven väliin, suurimpia mitä olen saanut.

Se oli se ilta ja nyt odotin samanlaista, sillä olihan paras aika vuodesta, elokuun viimeinen viikko, suuren Stenofylax Stellatuksen sesonki. Tulisiko se tänäkin iltana esiin? Kaikkina iltoina se ei tule, riippuen nähtävästi ilmoista sekä nyt että vuosi sitten, jolloin munat laskettiin veteen. Jos joinakin päivinä silloin oli epäsuotuisat säät, ja parveilu ei onnistunut, häiriytyivät silloiset häät ja lykkäytyivät tänäiset ristiäiset.

Tänä päivänä oli ilma ollut mahdollisimman ruma ja huonoenteinen illan kalastukselle. Koko edellisen yön oli satanut etelästä ja idästä ja vaikka tuuli aamulla pyörähti luoteeseen, satoi yhäkin, koko päivän, taivaan täydeltä, kunnes vasta klo 6:n tienoissa selkeni. Menin heti koskelle. Matkalla kokeilin pienestä väylästä Yellow mallard perholla, joka värinsä ja kokonsa puolesta jotakuinkin vastaa Stenofylaxia. Pienet pienessä väylässä olivat syönnillään, ehkäpä siis suuremmatkin, vaikka siitä ei suinkaan aina ole taikaa, sillä pienet syövät usein pitkin päivää, niinkuin lapset yleensä, ja melkein mitä tahansa. Tulin arkulle, joka on Välisuvannossa, suuren väylän varrella, ja joka on rakennettu siihen otvain tueksi uiton aikana. Arkku, johon maista johtaa pari hirttä, on siitä mukava, että siitä lyhyemmälläkin siimalla voi ylettää parhaisiin paikkoihin, mutta siitä voi menestyksellisesti kalastaa ainoastaan hämärän aikana, kun arka kala muulloin helposti näkee korkealla olevan miehen ja hänen vapansa. Päivällä siitä tavallisesti onnistuu vain ensimmäinen hirsisillalta ulompaa tehty heitto. Mutta on siitä silti aikain kuluessa otettu yksi jos toinenkin pieni ja suuri. Nytkin oli vielä liian valoisa. Nykäisy kyllä, mutta ei »tarttua». Heittelin aikani ilman tulosta. Muutin ylemmä maihin, mutta ei sielläkään ottanut. Stenofylaxeja ei näkynyt ilmassa eikä vedessä.

Kiersin toiselle puolelle kosken. Siellä on pari varmaa paikkaa, jossa suuri lohi asustaa ja josta jos ei ota, ei ota muualtakaan. Kello oli noin 1/2 7 ja aika alkoi lähestyä. Heitin tavalliset heittoni, mutta ilman tulosta. Siirsime vähän alemma, mistä hallitsin melkein samat paikat kuin äsken toiselta rannalta. Kaksi suuren nykäystä, vähän maistoivat ja hylkäsivät pois. Kalat ovat siis kyllä kotonaan, mutta kun niillä on hyvää aikaa tarkastaa yksinään tulevaa valheperhoa, huomaavat petoksen ja pitävät pilanaan. Tarjosin toisia värejä ja toisia suuruuksia, turhaan.

Istuin levähtämään kalakivelle, jossa voittojen kunniaksi on uhrattu lukemattomat tupakkauhrit, voittojen kunniaksi ja tappioiden valittajaisiksi. Tupakka on kalamiehen ystävä ilossa ja surussa. Se kiihdyttää ja rauhoittaa. Kesken kalan otonkin se on pantava, pistättämällä haavipojalla suuhun paperossi ja raapaisuttamalla tuli omain käsien ollessa rullassa ja vavassa kiinni. Tilanne näytti toivottomalta. Aurinko läheni laskujaan, mutta ei yhtäkään näkynyt. Ehkeivät tulekaan. Syy kai oli molemmissa, sekä perhosissa että auringossa. Eräs englantilainen auktoriteetti—ne ovat tutkineet kaikkia mahdollisia lohenonginnan vivahduksia—tietää, että kaikista huonoin syöntiaika päivästä on juuri vähää ennen auringon laskua, kun se alhaalta valaisee keskitaivaan, mistä valo sitten kuin mistäkin valonheittäjästä heijastuu alas ja tunkee veteen kirkastaen kosken pohjan jokaista kiven koloa myöten. Olen itsekin huomannut usein, että tähän aikaan yleensä ei saa, ellei taivas ole täydessä pilvessä.

—Lähtään saunaan, sanoi Akkeli, haavipoikani. Eikähän siinä tainnut muukaan auttaa, vaikka vastahakoisesti taivuin ajatukseen, että tämän päivän nähtävästi oli päätyttävä sekä suuretta että pienettä. Mutta eihän kalastus olisi sitä onnenpeliä, mitä se on, jos aina tulisi valtit kouraan. Eivät tulleet perhoset eivätkä tulleet lohet.