Oikeastaanhan onkimies on erakko. Harvoin meitä näkeekin kahta samassa veneessä. Siihen on syynsä. Onginta on yhden työtä eikä siinä apumiestä tarvita muuhun kuin soutamaan suurissa koskissa, joissa ei voi rannalta heittää. Ammatti vaatii hiljaisuutta. Kuta varovammin ja vähemmän kolistellen liikkuu, sitä pikemmin täyttyy kontti. Oikeassa tunnelmassa pysyminen on onkimiehelle tärkeä viihtymisen ehto. Mutta se häiriytyy helposti, ellei satu semmoista toveria, joka yleensä on samassa vireessä. Vaikka hän muuten olisi minkämielinen tahansa, ei sillä väliä, kunhan hän on onkimielinen. Kalakaverien on oltava samasointuisia, onkimasointuisia. Sellaisia onkimasointuisia on harvassa, vaikka onkijoita onkin paljon. Syntyy helposti epäsointua. Toinen väsyy tai kyllästyy ja joutuu pois vireestä, kun toinen on kärsivällisempi ja innostuneempi ja tahtoisi jatkaa, silloin kun toinen haukottelee leukansa sijoiltaan ja ehdottaa, että mentäisiin kotiin. Voi syntyä erimielisyyttä myöskin siitä mihin mennä, ja kun sieltä sitten ei saa, tulee pahalle tuulelle se, joka ehdotti väärin. »Mennään sitten sinun paikkaasi»—vaan jos sielläkään sitten ei enää syö, on mieliala vielä kerran häiriintynyt.
Siksi minä yleensä ongiskelen yksin, saadakseni olla ja tulla ja mennä mieleni mukaan ja toimia kaikkien päähänpistojeni mukaan. Luonnostakin minä ongella istuessani nautin enemmän yksin kuin kaksin. On sanomattoman suloista istua metsälammen kaislikkorinnassa näkemättä ketään ja kuulematta mitään, samoin meren ulkokarilla loitolla väyliltä ja laivoista, jotka kulkevat jossakin kaukana, tai koskella, jossa ainoana seurana on vain veden ainainen vilinä. Niille yksinäisyysjuhlille ei vedä vertoja mikään.
Mutta jos on oikein samasointuinen toveri, jos sattuu hänen kanssaan saamaan hyvin, silloin ei taas mikään ole sen ilon ja tyydytyksen veroista, kuin soutaa kaksin kotiin yhteinen saalis ja uudelleen ja uudelleen läpikäydä retken vaiheet ja muistella vanhaa ja suunnitella uutta ja tehdä johtopäätöksiä kokemuksistaan ja huomioistaan. Varsinkin lohenonginnassa, jossa on ainaista uutta ammatillista oppimista ja jossa yksinomaan omine kokemuksineen ei pääse pitkällekään, on samataitoinen ja samaintoinen ja muuten mukava toveri verraton.
Monivuotinen toivoni päästä taas kerran onkimaan lohia yhdessä ystäväni W——n kanssa oli vihdoin toteutunut. Hän on niitä meillä verrattain harvoja urheiluonkijoita, jotka harrastavat hienomman onginnan vaikeata ja viehättävää taitoa ei vain käytännöllisesti, vaan myöskin teoreettisesti. Englanninkieltä taitavana hän seuraa onginnan emämaan kirjallisuutta sillä alalla, sen johdosta tuumaillen ja tieteillen. Hänen esimerkkiään seuraten minäkin olen koettanut hiukan perehtyä tähän onkijalle tarpeelliseen kieleen. Olemme molemmat päässeet jossakin määrin perille perhosista, niiden kehittymisajoista ja ilmaantumisesta ja tehneet itsellemme teorioita ei vain siitä, mitä perhoa mullonen milloinkin ottaa, vaan myöskin, minkätähden se sitä tekee. Pyrkimyksenämme on ollut englantilaisten kokemuksia omiimme sovelluttamalla koettaa saada sekä vanhoista yleisvarastoista valituksi että osviittojemme mukaan uudesti valmistutetuksi sellaisia perhotyyppejä, jotka niissä ja niissä tapauksissa ja tilanteissa soveltuisivat niihin vesiin, joissa olemme kalastaneet. Sitä varten me talvisin tuon tuostakin puramme pyydyslaatikkomme—joka ohimennen sanoen W——llä on, niinkuin kaikilla pitäisi olla, ensiluokkaista tekoa, samoinkuin hänen vapansa ja muutkin vehkeensä—puramme ne ja käymme uudelleen ja aina uudelleen läpi perhosvarastomme, jotka vuosien kuluessa ovat kasvaneet kauniiksi kokoelmiksi. Paljonhan niissä on kuollutta lastia, jolla ei ole saatu eikä kaikella tullut koetetuksikaan, luettelojen mukaan tilatuita merkillisyyksiä, mutta on siellä myöskin elävää tavaraa, jota aina ottaa ja jota on varastoon hankittava joka vuosi uutta. Siellä on, pienimmästä tummimmasta mullos- ja harriperhosta suurimpaan ja koreimpaan lohiperhoon saakka, kaikki hyvin lajiteltuina laatikkoihin ja lompakkoihin. Moneen niihin on kiintynyt muistoja onnistuneista saaliista, toisiin yhä vieläkin kirveleviä muistoja pettymyksistä, vielä toisiin toiveita vastakesäisten kokeilujen varalta… »Tuolla olisi mahdollisesti saanut…»—»Se näyttää kylläkin kiehtovalta»…—»Ota sinä se ja koettele ensi kesänä.»—»Kenties sinä koetat tätä, se oli viime syksynä erinomainen»—ja niin niitä vaihdetaan, ja se on hauskaa talvi-iltahuvia, siirtymistä mielikuvituksessa sinne kauas kesäöiselle koskelle, kun autot täällä toitottaa ikkunan takana. Kaihoten ne taas pannaan takaisin—on vielä pitkä, yksitoikkoinen talvitaival siihen, kunnes taas ollaan koskella. Sen nukkuisi kernaasti karhuna kylkeä kääntämättä.
Se taival kuitenkin katkeaa, kuinkahan katkenneekin—ja nyt olemme samoine laatikoinemme koskella, kahdessa tutussa kamarissa, vehkeet levällään, pulmat punnittavina, mutta nyt on mahdollisuus niiden ratkaisemiseen ei vain teoriassa, vaan myöskin käytännössä, sillä koski kuohuu ikkunan alla ja pikkupuro lirisee omassa pihassa … ikkunasta lentelee perhoja sisään ja hermosto latautuu kaiken sen sähköllä. Mutta vaikka hänessä kuinka kihelmöisikin, vanha kalamies ei kiirehdi poikahattaran tavoin koskelle ottaen umpimähkään mukaansa pyydyksen, millä joskus on saanut tai kuullut saatavan, vaan mitä juuri nyt pitää siitä ja siitä syystä mahdollisimman edullisena.
Olemme vähitellen valmiit—minulla on heittosiimassani harmaanruskea yleisperho March brown, toverilla suuri musta Sweep, jossa on muuan höyhen sinistä. Ja meillä on kummallakin ollut omat syymme, usein keskustelun alaiset, joiden mukaan olemme tehneet valintamme. Täytyy aina olla todennäköisyys tukemassa pyydyksen valintaa. Sama se, jos se on oleva erehdys, sillä erehdyskin on kokemus, ehkä vielä suurempi kuin se, joka saavutetaan oikeaan osumisella, sillä onnistuminen tekee vanhoilliseksi, erehdys kannustaa uusiin kokeiluihin.
Minä olen yleensä ollut taipuvainen kalastamaan niin sanotun jäljittelyteorian mukaan, joka tietää sitä, että lohelle on tarjottava tekoperho mahdollisimman paljon sen näköisenä, kuin minä se esiintyy luonnossa kunakin aikana. Edellä olevassa kuvauksessa »Stenofylax stellatus» olen esittänyt esimerkkejä tämän teorian menestyksellisyydestä, samoin myös kirjoituksessa »Salaperäiset säyneet». Tavallisimmat perhoni ovat olleet kooltaan ja vivahduksiltaan erilaiset ruskeat, mustat, tumman- ja vaaleanharmaat ja punaisenruskeat, joista toiset jäljittelevät veden pinnalle putoilevia munivia perhoja, toiset virran mukana tulevia pinnalle pyrkiviä puolikehittyneitä perhoja eli n.k. nymfoja tai subimagoja, toiset vedessä liikkuvia toukkia. Olen käyttänyt, nimeltään mainitakseni vain muutamia, m.m. March brownia, Stoneflytä, Bridgeä, Orange- ja Yellow mallardia, Cinnamonia, Hoflands fancyä, Hammonds adoptedia, Alderia, Hardys favouritea, Zulua, Brown-, Red- ja Soldier palmeria y.m. Toverinikin on varsinkin Huopanassa onkiessaan käyttänyt näitä, mutta Kalkkisissa hän on aina saanut paremmin suurilla perhoilla niinkuin Sweepillä, Silver greyllä, Silver doctorilla, Jock scottilla y.m. suuremmilla ja pienemmillä lohiperhoilla. Sen lisäksi on hänellä siellä ollut erikoinen suuri perho, josta tuonnempana. Näitä suurempia perhoja ei minun aikanani ja tuskinpa sitä ennenkään ole yleensä käytetty Huopanassa, ennenkuin eräs klubimme jäsen siellä alkoi niitä eräinä aikoina erinomaisen tuloksellisesti käyttää Simunan koskessa ja Haapakoskessa saamansa kokemuksen nojalla. Muuallakin, m.m. Puntarinkoskessa on lohiperhoilla, varsinkin pienillä, saatu sekä suuria että pieniäkin.
Päätimme nyt koettaa kumpaakin lajia, hän omia suosikeitaan, minä omiani.
Vakuuttaakseen minua oman teoriansa puolesta W—— oli antanut minulle matkalukemiseksi H.T. Sheringhamin teoksen »Elements of angling», jossa on erikoinen luku »The big fly», suuri perho. Siinä huomautetaan aluksi siitä, että vaikka mullonen joskus onkin tilaisuudessa ottamaan perhosia veden pinnalta, se ei saa kaikkea tai edes suurinta osaa ravintoaan sitä tietä. Kaikissa koskissa se hyvin suureksi osaksi elää pohjaravinnosta: toukista, etanoista, jokikravuista ja kaikenlaisista pikkukaloista. Sellaiseen ravintoon tottunut kala ei erittäin halukkaasti ota onkimiehenkään perhoa, varsinkaan ei pientä perhoa, vaikka sitä voi silläkin saada, kun sattuu. Perhosvavalla kalastavan täytyy silloin turvautua n.k. »suurperhoon». Se oikeastaan ei ole mikään perho, vaikka se muodoltaan ja rakenteeltaan sitä muistuttaakin. Jos se jäljittelee jotakin, niin se jäljittelee pientä kalaa tai kalanpoikasta. Oikeastaan jokainen lohiperho jäljittelee jotakin sellaista vesielukkaa. Näitä lohiperhoja on satoja lajeja, mutta ei niitä käytännössä tarvitse kovinkaan monta. Sheringham luettelee seuraavat: March brown, Silver Grey, Dusty Miller, Silver Doctor ja Alexandra. Mitä näiden perhojen suuruuteen tulee, suosittelee hän puolituumaisesta puolitoistatuumaiseen, pienimmän lajin kuumaa ilmaa ja kirkasta, matalaa vettä varten, suurimman tuulisina päivinä ja sekaisen tai tumman veden aikana. Näitä perhoja on hänen neuvonsa mukaan käyteltävä niin, että niiden liikkeet jäljittelevät kalan liikkeitä. Ei siis riitä, että ne niinkuin pintaperhot heitetään pinnalle veden vietäväksi, vaan on niitä liikuteltava niinkuin vedessä liikehtii pieni hermostunut tai muuten sairas pikku kala. Se tapahtuu parhaiten hiukan nostamalla ja laskemalla vavan kärkeä. Perho on heitettävä joko poikkivirtaan tai alas, ei aivan kauas, vaan niin, että vavan kärki aina tuntee perhon. Siima ei saa joutua mutkalle, koska mutka vetää perhon veden läpi epähoukuttelevassa asennossa ja koska kala tartuttuaan helposti pääsee irti. Paras paikka ja aika tällaiselle kalastukselle on se aika ja paikka, jolloin ja johon suuri mullonen nousee etsimään ruokaansa. Aikainen aamu ja myöhäinen ilta tarjoovat parhaan tilaisuuden suurten saantiin suurilla perhoilla.
Kun onkimies tavallisesti sitkeästi takertuu varsinkin sellaisiin pyydyksiin, joilla hän on tuloksellisesti kalastellut, olin minä yhä hiukan epäilevällä kannalla noiden suurten perhojen suhteen ja tein sen vastaväitteen, että koska nämä suurperhot siis eivät jäljittele perhoja, vaan kaloja, niin on yhtä hyvä ja parempikin kalastaa täyllä tai kalan kuvalla niinkuin devonilla ja silkkikalalla, ne kun saa lentämään kauemmas ja paremmin uppoamaan. Olin puolestani tullut hyviin tuloksiin aivan pienillä ruskeilla ja sinisillä silkkikaloilla, jotka jäljittelevät sekä pientä mullosen poikasta että salakkaa ja särkeä ynnä muuta sen semmoista. Sitäpaitsi olin saanut suuriakin aivan pienillä hyönteisiä jäljittelevillä huopanaperhoillani ja pidin niin ollen varmana, että silloin kun perhoja on pinnalla ja mulloset kiinnittävät niihin huomionsa ja asettuvat niitä odottamaan ja ottamaan, silloin niiden täytyy ottaa myöskin niiden jäljennöksiä, jos jäljennös kerran on oikea ja tarjotaan viehättävällä tavalla, tarpeeksi hienosti. Uskoani näihin perhoihin vahvisti ainakin Huopanaan nähden se, että kun eräänä edellisenä vuonna W—— alussa oli käyttänyt suurta Kalkkisten koskessa hyvin kalastavaa Sweepiä, oli minun samaan aikaan ja samassa paikassa käyttämäni pienempi Stonefly osoittautunut niin paljoa näpsemmäksi, että hänkin kävi käyttämään sitä. Olivathan muutkin Huopanan kalastajat, samoin kuin minä itsekin, kokeilleet lohiperhoilla, mutta aina palanneet vanhaan tyyppiin.