Tähän huomautti W—— oikein kylläkin, että vaikka täky ja keinotekoinen metalli- ja silkkikala ehkä tekevätkin saman tehtävän, on perho kuitenkin hauskempi ja hienompi, olkoon se sitten suuri tai pieni. Sitäpaitsi se ei tartu pohjaan yhtä helposti kuin nuo raskaammat toiset ja saa sen sijoitetuksi ahtaampiin ja matalampiin paikkoihin kuin ne.
Näin punniten puoleen ja toiseen me astelimme kumpikin ominemme koskelle. Ja minun täytyy heti myöntää, että »suurperho» suoriutui kunnialla kilpailusta. Tosin kyllä minun perhojani pienet ottivat yhtä hyvin kuin ennenkin perhojen parveiluaikoina, mutta suuria niillä ei saanut. Sitävastoin Sweep sekä muut suuret suuressa, syvässä väylässä tekivät erinomaisesti tehtävänsä. Heti ensimmäisellä käynnillään sai toverini useita kauniita kaloja ja minäkin sain Silver Doctorilla muutaman. Mutta parhaan saaliin antoi toverilleni eräs suurperho, jota hän muun nimen puutteessa nimitti Kalkkis-perhoksi. Sen koukkunumero oli 1-1/2 Limerik, ja se oli rakenteeltaan siivet vaalean ruskeat ja mustatäpläiset, ruumis keltainen, pää vihreä ja niskahöyhenet (hackles) ruskeat. Se oli Englannissa teetetty erikoisesta tilauksesta erään kotitekoisen mallin mukaan, joka oli saatu jonkin vanhan kalastajan perhoskirjasta. Oliko tämä malli tuon vanhan kalastajan oma keksimä vai mahdollisesti jäljennetty jostakin aikoinaan Englannista tänne kulkeutuneesta, en tiedä. Ei ole helppo sanoa, mitä vesielukkaa tämä perho jäljittelee, mahdollisesti jotakin heinäsirkkaa tai myöskin jotakin toukkaa. Olen löytänyt sekä Huopanan kosken pohjasta että kalojen kurkusta siihen vivahtavia toukkia. Voi se myöskin muistuttaa aivan pientä ensimmäistä kesäänsä elävää mullosen poikaa, jossa keltainen väri on vallitseva väri. Sekä sitä että Sweepiä kuin myöskin muita lohiperhoja otti hyvin, joka päivä useampi suuri, joista osa saatiin, osa menetettiin syystä, että tukit ja ruuhkat yhdessä voimakkaan veden kanssa vaikeuttivat ottoa.
Tuli siis todetuksi, että suurperho ajaa asiansa Huopanassakin niinkuin muuallakin. Se oli sangen arvokas kokemus, joka saavutettiin suureksi osaksi toisissa vesissä saavutetun kokemuksen nojalla, vesissä, joissa on enemmän vettä kuin Huopanassa ja vähemmän perhoja. Nyt siellä oli vettä tavallista enemmän, suuressa koskessa niin paljon, että pienet perhot eivät siinä kestäneet ehyinä eivätkä kalat siinä siis niitä voineet saada eivätkä niin ollen myöskään asettaneet syöntiänsä niiden mukaan niinkuin useina edellisinä vuosina, jolloin vettä oli ollut vähemmän. Suuremmat suuressa koskessa asustavat kalat olivat siinä nyt vaanimassa etupäässä kalaravintoa ja ottivat sitä pyydystä, joka tätä ravintoa jäljittelee. Siis aivan sama huomio kuin minkä Sheringham oli tehnyt.
Mutta samalla tuli myöskin todetuksi, niinkuin muuten jo kauan sitten oli tapahtunut, että suuret lohet, kilon kokoisista ylöspäin tähän aikaan kesästä—paria viikkoa ennen juhannusta—ottavat erittäin ahneesti myöskin täkyä ja niitä pyydyksiä—devonia ja silkkikalaa— jotka sitä jäljittelevät. Minä näet, toverini kokeillessa perhoillaan, kokeilin näillä, hänen kanssaan kilpaillen, ja sainkin. Kuinka melkein samalla tavalla tehokkaita nämä molemmat pyydyslajit olivat, kävi aivan erikoisesti selville eräänä iltana Välisuvannossa. Siinä on otvia pitämään asetetun arkun maan puolella tyyni paikka, jonka laitaan otvan alle oli muodostunut ruuhka. Heitin tähän tyyneen devonini lähelle poikkitelaisen puun päätä, jossa näytti pitävän olla suurenkin kalan mukava väijymäpaikka. Oitis ajoi sitä suuri kala, mutta palasi heti pois, nähtävästi huomaten petoksen, kun pyydykseni ei pyörinyt tarpeeksi nopeasti. Heitin toisen kerran, mutta nyt vedin lujemmin ja taas ajoi samankokoinen, ehkä samakin, kala ja tarttui, kunnes meni ruuhkan alle ja pääsi. Nyt heitti toverini Kalkkis-perhonsa samaan paikkaan ja sitäkin otti samassa, vaikka sekin sitten pääsi. Mutta todistettu oli, että nämä molemmat pyydykset olivat olleet yhtä näpsät. Ei nytkään ollut ottanut pieniä perhoja, joita olin ensi aluksi koettanut. Aivan samaan kokemukseen tultiin eräänä yönä niskassa. Sielläkään eivät minun pienet ja ruskeat perhoni kelvanneet, mutta kyllä Kalkkis-perho ja devon. Suuri otti toista niinkuin toistakin, vaikka tukkiruuhka taas esti niitä saamasta maihin. W——n siima kävi kalan mennessä alas ruuhkista ulos pistävään puuhun ja kala meni menojaan. Samoin kävi minulle. Estääkseni siimaa tarttumasta ruuhkaan lähdin seuraamaan kalaa alas ja jouduin alapuolelle tuon puun. Silloin tuntui kala kääntyvän ylös ja tekevän sen vinhassa vauhdissa. Mutta se menikin alas vetäen siimaa tukin ympäri ylöspäin. Huomasin sen vasta sitten, kun melkein kaikki siima oli ulkona ja minun oli lähdettävä mukaan. Kun siima viimein tarttui ja pysähtyi juoksemasta oli kalakin poissa.
Jatkoimme kokeiluamme koko viikon samalla ohjelmalla ja samaan tulokseen tullen, eli että otti suurperhoa yhtä hyvin kuin devoniakin. Paitsi devonilla kokeilin myös salakalla. En saanut sillä sentään suurempia kuin yksikiloisia, mutta niitä olisin saanut niin paljon, kuin olisin viitsinyt ottaa. Niitä seisoi eräissä paikoissa suuressa koskessa laumoittain, luultavasti vieri vieressään kiinni, koska sain niitä melkein yksien jalkaini sijoilta, melkein joka heitolla. Tämä täyllä saanti on muuten tavallinen kevätkesästä täällä niinkuin muuallakin, jolloin pikkukalat laskevat koskeen järvestä, josta lohet niitä silloin sinne seurannevat. Viittaan kuvaukseeni Koukkuvirrasta.
Tämä yhdessä toverin kanssa vietetty viikko Huopanan rannalla on hauskimpia ja opettavimpia kalamatkojani. Kalasteltiin, istuttiin, tuumittiin ja tupakoitiin. Yhteisin kokeiluin saavutettu kokemus osoitti, että siihen aikaan vuodesta, kun koskessa on paljon vettä ja vähän perhoja ja kun suuri kala on laskeutunut siihen salakkaparvien mukana, pienet koskiperhoja jäljittelevät hyönteiset eivät käy, mutta sen sijaan täky ja täkykaloja jäljittelevät keinotekoiset pyydykset— sekä myöskin »suurperho», olipa se sitten Sweep, Kalkkis-perho tai muu n.k. lohiperho.
Oli minulla kuitenkin eräänä yönä ilo saada vettä omaan vanhaan myllyynikin, kun minun onnistui saada suuri käymään kiinni entisiin »omiinkin» perhosiini, ja aivan erikoisiin omiini. Olin viime talvena toverini kautta tilannut Englannista ruskeita Orange Mallardeja, hiukan pienempiä kuin ne, jotka jäljittelevät suurta Stenofylax Stellatusta, sitä varten, että koskelle varsinkin kesällä ilmaantuu perhoja, jotka ovat muutoin suurien syksyllä tulevien Stenofylaxien kaltaisia, mutta kooltaan hiukan pienempiä. Eräänä yönä aamupuoleen yötä, kun palasin säyneitteni luota alasuvannosta, menin vielä kerran ylös koskelle katsomaan, mitä mahdollisuuksia siellä ehkä olisi tarjolla. Huomasin, että niskasta tuli alas noita juuri pienen Orange Mallardin kaltaisia ja kokoisia perhoja ja että pikku mulloset Louhulla, joka on eräs kosken matalampi monikivinen haara, olivat täydessä syönnin touhussa. Erään kiven alapuolella nouseskeli säännöllisesti vähin väliajoin muuan suurempikin, nieleskellen siinä toisen perhon toisensa jälkeen. Heitin siihen ensin lohiperhon sillä seurauksella, että kala hetkeksi lakkasi nousemasta ja vetäytyi pois, mutta alkoi sitten taas syöntinsä. Panin nyt Orange Mallardini ja koetin sijoittaa sen niin lähelle mullosen nokkaa kuin voin. Se oli heti kiinni, luultavasti noin kolmekiloinen. Tappelin sen kanssa kotvan aikaa vaikeassa vedessä kivien ja tukkien keskessä, kunnes se meni käymäsillaksi asetettujen puiden alle, tuli kyllä taas ylös, mutta pääsi ottaessa, kun ei ollut koukkua mukana.
Pidin tätä hyvänä enteenä siihen, että jahka elokuussa palaan ja vesi laskee välisuvannossa ja kalaruoka vähenee eivätkä täkyvehkeet ja sen semmoiset kelpaa, taas tulee Stenofylax-perhojen vuoro päästä entiseen arvoonsa. Mutta kävi kuitenkin niin, että vaikkei toverini ollutkaan mukana suurine perhoineen, hänen suurperhonsa ne kuitenkin kalastivat parhaiten ja antoivat leimansa syyskalastukselleni. Perholla saamistani suurista oli enemmän kuin kaksi vertaa saatu lohiperhoilla Sweep, Silver grey ja Dusty Miller.
Joka kerta kun aloitin onkimiseni, annoin aina etusijan omilleni ja vasta, kun niitä ei ottanut, turvauduin suurperhoon, jolla joskus sain heti paikalla siitä, mihin turhaan olin heittänyt toisia. Devonia otti melkein yhtä hyvin kuin suurperhoja, joten jäljittelyperhoilla saatujen suhdeluku toisiin pyydyksiin nähden yhä enemmän pienenee. Tämä kuitenkin vain suuriin nähden, sillä pienet ottivat yhtä uskollisesti kuin ennenkin pieniä perhojani, joiden joukossa oli sekä useita aivan uusia siivettömiä n.k. _spider_perhoja että myöskin Huopanan luonnonperhojen mukaan Englannissa valmistettuja uusia. Luultavasti olisi tulos suurperhojen hyväksi ollut vielä näkyvämpi, jos keväällinen toverini olisi ollut syksylläkin mukana perhosvarastoineen, minun oma suurperhovarastoni kun oli verrattain vaatimaton ja vanha.
Vielä mainittakoon, että hiukan kokeilin n.k. Nirhalla, joka Vuoksessa kuuluu olevan ainoa, jolla siellä saadaan. Niinkuin tunnettu on se joko hansikkaan tilkusta tai sinisestä vaatekappaleesta tai mullosen tai hauen nahkasta tehty kalan kuva ilman propellia. Sitä käsitellään siellä aivan niinkuin Sheringham neuvoo käsittelemään suurperhoa, uittamalla venheen perässä lähellä pintaa ja nostamalla ja laskemalla vavan kärkeä. Vaikka se jäljitteleekin pinnalla uiskentelevaa pikkukalaa, niinkuin muikkua, tai juuri sen vuoksi, on se katsottava suurperhoksi. Vuoksenniskasta eräältä ammattikalastajalta saamallani mullosennahkanirhalla onnistuin kiinnittämään yhden suuren, joka kuitenkin hetken kuluttua pääsi, se kun kolmikoukkuun jääneestä suomuksesta päättäen oli ulkoapäin kiinni. Vastainen kokeilu vastatkoon siihen, missä määrin tämä pyydys kalastaa Huopanassa. Halpahintaisuutensa vuoksi, se kun oikeastaan ei maksa mitään, jotavastoin lohiperhot nykyjään ovat monen kymmenen markan hinnassa, olisi se ehkä otettava yleisemmin käytäntöön varsinkin vesissä, esim. Koukkuvirran tapaisissa, joissa lohi nousee pyydystämään pintakalaa. Kiinnitän kotimaisten urheilukalastusvälineiden valmistajain huomiota tähän pyydykseen, jonka sitäpaitsi osaa valmistaa kuka hyvänsä hiukan kätevämpi kalastaja itse.