Vaikka suurperho tänä kesänä siis osoittautui näin antavaksi Huopanassa siellä vallinneiden veden korkeussuhteiden vuoksi, luulen kuitenkin, että jahka taas tulee vähävetisempiä vuosia, luonnonperhoja jäljittelevät suuremmat ja pienemmät perhot kuitenkin pääsevät entiseen arvoonsa. Olen vakuutettu, että hienoon siimaan kiinnitetty ruskeanharmaa pikkuperho sittenkin on silloin viime tingassa ainoa autuaaksi tekevä. Ehkä on myöskin ilmaantuva jokin uusi perho. Sillä jos missä niin perhoskalastuksessa toteutuu sananlasku, että kuta kauemmin elää, sitä useamman kärpäsen näkee. Olen toverilleni W——lle kiitollinen siitä, että hän näytti ja neuvoi minulle nämä suurkärpäset… Niin että vaikka kalamies tavallisesti pohjaltaan onkin erakko, ja hänen usein tekee mieli olla yksin, tekee hänelle hyvää ja on hänelle hyödyksi olla koskellaan joskus myöskin toisen kanssa kaksin.

ENGLANTILAINEN.

Olin niin paljon kuullut ja lukenut englantilaisesta onkimataidosta, että jo kauan olin toivoskellut tilaisuutta päästäkseni näkemään, kuinka englantilainen oikein onkii. Viime kesänä tämä toivo vihdoinkin toteutui.

Vaikka kirjallisuuden avulla koettaisikin päästä esim. heittotekniikan ja perhoskäsittelyn perille, ei se kuitenkaan onnistu samassa määrin kuin omin silmin nähden. Onkimisen taitohan on Englannissa kehittynyt korkeammalle kuin missään muualla maailmassa. Se on siellä muihin maihin verraten niin korkealla, että jos tahtoisi arvata englantilaisen kulttuurin tasoa sen mukaan, se olisi korkein maailmassa. Tunnen sitä oikeastaan vain urheilukalastusvälineitä valmistavien liikkeiden luetteloista ja niistä tuotteista, joita niissä esitetään ja joista osan olen saanut itsellenikin hankituksi, mutta se antaa minulle jo sekin aavistuksen, mitä tuo kulttuuri mahtanee olla muillakin aloilla. Ei tarvitse muuta kuin avata sellainen hienolle kiiltopaperille painettu luettelo, niin avautuu siellä onkijalle ihmemaailma mitä ihanimpia valmisteita pitkästä kahdenkäden lohivavasta, jolla otetaan satain kilojen jättiläiskaloja, niinkuin masheer ja tarpon, hentoon yhdenkäden vapaan, joka hyttysen kokoisen tekohyönteisen avulla tuo maihin vastaavan kokoisen pikkumullosen. Tarjotaan jouhenhienoja silkkisiimoja ja vielä hienompia melkein näkymättömiä perukkeita, joilla kuitenkin saa uuvutetuksi villeimmänkin kilon kalan. Näkee kuvattuina mitä herkullisimpia virveli- ja perhosrullia. Mutta ennen kaikkea perhoja, joista jokainen on hienojen naishyppysten taideteos, joiden höyhenet ovat kerätyt ja valikoidut Huippuvuorilta Hyväntoivon niemeen. Toiset niistä, kaikkein pienimmät kuivaperhot, ovat niin pieniä, että ovat käsiteltävät pihtien avulla, toiset, lohiperhot, taas suuria ja loistavia kuin paratiisilinnut. Näiden kuvat luetteloissa ovat väripainotaidon mestariteoksia—mitä sitten alkuperäiset! Ennenkuin nämä valmisteet on voitu saada aikaan, on niitä valmistavan teollisuuden täytynyt läpikäydä vuosisatain kehitys, on tarvittu tutkimista, kokeilua ja monien miespolvien yhteistä ja jatkuvaa älyllistä ponnistusta, uupumatonta harrastusta lempiasiaan, lempiurheiluun, jonka harjoittamiseen ei yllytä vain saaliinhimo, vaan jalostettu aatteellinen intohimo hienoon aseeseen, seurusteluun luonnon kanssa, rakkaus siihen ja pyrkimys sen salakammioiden avaamiseen näiden avaimien avulla. Että tämä tällaisia tarpeita palveleva teollisuus kannattaa sinä suurteollisuutena, mitä se on, se todistaa osaltaan sekin, että tuon harrastuksen ja rakkauden on oltava laajalle levinnyt ja kaikkiin kansankerroksiin juurtunut—niinkuin se onkin sekä Albionin saarilla että sen siirtomaissa, koko anglosaksisessa maailmassa.

Ei muutoin saisi kannatustaan myöskään se kirjallisuus, minkä onkimaurheilun harrastus on luonut englanninkielellä. Sehän on hyvin monipuolinen, laaja ja perinpohjainen. Se on osaksi tieteellistä kalojen, hyönteisten ja vesieläimistön tutkimista, mitä yksityiskohtaisimmin ammatillista heittotaidon opettamista, sekä myöskin kaunokirjallista onkijan tunnelmain tulkitsemista ja luonnon helmassa elämisen ylistystä sekä runoin että suorasanaisesti. Se on spesialisoitunut suurissa ja monissa teoksissa käsittelemään urheilun eri haaroja, mitkä lohenongintaa, mitkä mullosen ongintaa, mitkä kaikenlaisen muun kalan. On eri teoksia, jotka usein toisiaan vastaan väitellen esittävät esim. mikä märkäperholla, mikä kuivaperholla kalastamisen etuja mitä perinpohjaisimmalla asiantuntemuksella ja asiaan innostumisella molemmin puolin.

Olin viettänyt monet talvi-illat sen kirjallisuuden seurassa. Ongintani oli siitä saanut sekä teoreettisesti että käytännöllisesti tukevampaa pohjaa ja silmäni olivat auenneet näkemään ilmiöitä, joita ennen vain hämärästi aavistin tai joista siihen asti minulla itseoppineella ei ollut aavistustakaan.

Mutta, niinkuin sanoin, en ollut nähnyt englantilaista onkitaitoa käytännössä. Varsinkin olisin halunnut nähdä onkimista kuivalla perholla. Märkä- ja lohiperholla onginnan, jotka tapahtuvat jotenkin samalla tavalla, luulin osaavan jotakuinkin. Se on kirjainkin avulla pian opittavissa. Märkäperhon heittäminen on verrattain helppoa, kun vapa vain on sopiva ja se ja siima painoltaan ja paksuudeltaan sointuvat yhteen. Kun virta on saanut viedä siimaa jonkin verran ulos vavan kärjestä, nostetaan vapa niin paljon, että se taipuu hiukan taapäin, annetaan samalla nousseen vavan oikaista siimaa niin suoraksi kuin se on mahdollista, jolloin vapa sen jälkeen samassa viedään eteenpäin. Perho silloin putoo veteen joko poikki kosken tai viistoon, kuinka tahdot. Veteen pudonnut perho saa sitten upota niin paljon kuin tahtoo ja kulkeutua kaaressa virran mukana, kunnes se siiman suoristuessa pysähtyy, jolloin tehdään uusi hiukan pitempi heitto j.n.e. Tämä on sitä, mitä englantilaiset nimittävät wetflyfishingiksi. Se on hiukan umpimähkäistä lätkimistä, kosken piiskaamista paikasta toiseen. Onkija laskeutuessaan ylhäältä alas ei tiedä koskaan varmasti, onko kala siinä, mihin hän heittää, ja kun otto tapahtuu syvässä, ei hän näe, milloin ja millainen kala ottaa, ainoastaan tuntee sen ensin siiman tiukkenemisesta ja sitten vavan kärjen taipumisesta.

Kuivaperholla onkiminen eli n.k. dryflyfishing sitävastoin on paljon hienompaa ja mutkallisempaa. Sitä harjoittaessa heitetään perho ylävirtaan eikä se saa upota. Ennenkuin käsi tuntee kalan käyneen kiinni, näkee sen silmä, ja käsi tekee vapaa nykäisevän liikkeen samassa tuokiossa. Olin koettanut tätäkin konstia, mutta kun minulla oli pitkä kahdenkäden vapa, ei käden vastaus kalan ottoon ehtinyt tarpeeksi pian, josta oli seurauksena, että kala melkein aina pääsi. Huomasin pian, ettei se käy, ennenkuin saan yhdenkäden vavan, ja oli siinä hiukan muutakin, jonka nyt sain oppia englantilaiselta.

Hän saapui koskellemme erään kalastustoverini seurassa, jäntevä, solakka, tyyni, arvokas, ystävällinen gentlemanni, samaa tyyppiä, jonka olin nähnyt ja jota ihaillut monissa kuvissa heikäläisistä onkimiehistä sekä kirjoissa että aikakauslehdissä. Hän oli puettu ruskeanharmaaseen takkiin ja polvihousuihin, hattu pehmeää huopaa. Ketterä, keski-ikäinen mies. Olin juuri tullut koskelta mukanani kymmenkunta kilon mullosta ja vähän suurempiakin, jotka olin saanut salakalla. Tarjosin vastatulleille salakkavarastoni, koska mulloset nyt nähtävästi ottivat täkyä. Englantilainen kiitti, mutta sanoi mieluummin koettavansa perholla ja ryhtyi heti panemaan kuntoon vehkeitään.

Seurasin uteliaana hänen valmistuksiaan. Hänen perhosvarastonsa mahtui pieneen laatikkoon, jossa ne, kaikki pieniä pystysiipisiä kuivaperhoja, olivat kiinnitetyt laatikon korkkipohjaan. Otettuaan niistä muutamia kiinnitti hän ne takkinsa hihan suuhun. Ne olivat siis ne, joilla hän aluksi aikoi koettaa, väriltään samanlaisia kuin ne, joilla täällä yleensä oli ongittu, mutta paljon pienempiä. Hän sanoi, että niitä Englannissa pidetään suurina, hänellä on toisia vielä pienempiä. Sitten hän otti esille rullansa, joka oli kääritty sitä varten tehtyyn nahkapussiin. Se oli minun rulliini verrattuna pienoinen kääpiörulla, jossa oli päästään kapeneva hienohko siima, johon verraten minun siimani oli ankkuriköyttä. Aloin käsittää: tietysti täytyy pinnalla pysytettävän kuivaperhon siimakin olla kevyt ja hieno. Vedettyään sitä rullalta jonkin verran siveli hän villaisella rievulla siihen rasvaa. Rullan jarrun ääni oli miellyttävän hyrisevä, kaukana siitä kahvimyllyn räminästä, minkä meikäläisten rullat tavallisesti päästävät. Se oli Hardyn rullia, parasta tekoa, paljon käytetty ja koko lailla kulunut, ilmaisten, että minulla oli edessäni vanha kalastaja: uudet, vasta tehtaasta tulleet kapistukset ilmaisevat tavallisesti tulokasta ja nousukasta, tämä englantilainen oli kaikesta päättäen onkijana vanhaa rotuaatelia. Vavassa oli yhtä vähän uutuuden kiiltoa kuin rullassakaan. Se oli nähtävästi nähnyt monet tuulet ja sateet, ja todellakin oli sillä kalastettu sekä Norjassa että Etelä-Afrikassa. Sen sisäiset ominaisuudet tulivat heti ilmi, kun sain pyynnöstä sitä koettaa. Se oli splitbamburuokoinen yhdenkäden vapa, kevyt kuin höyhen, tyvi ja kärki miellyttävässä tasapainossa, kärki hieno kuin sukkapuikko, taipuen ja oieten ja tehdessään työtä ranteen käskemää sen heikoimmankin komennon mukaan, vavahdellen hentouttaan samalla kuin osoittaessaan sisäistä jäntevyyttään—suloinen ase, oman, mielestäni kylläkin kevyen vapani rinnalla kuin leikkikalu, mutta kaikesta päättäen tarkoitukseensa erinomaisen sopiva. Melkein ilman mitään vaivaa kaareili siima hienosti vihellellen ilmassa ja tehden nöyrästi ja tottelevasti ne kierrokset, joilla tällaiseen tottumatonna uskalsin sitä rasittaa. Ennenkuin olin luovuttanut sen takaisin omistajalleen, oli minulle selvinnyt, että jos ensi kesään eletään, minulla on oleva samanlainen oma. Vapaa koettaessani oli sen omistaja heittänyt olalleen kalalaukun, josta riippui kokoon käännettävä helposti irroitettava haavi, minkä varteen voitiin kiinnittää myöskin iskukoukku. Oltiin valmiit lähtemään koskelle, jonne pyysin saada seurata mukana, esittääkseni vieraan maan miehen täkäläisille tuttavilleni, mullosille.