Lohilastuja ja kalakaskuja - Juhani Aho

Ja sitten on vapa riisuttu valjaistaan ja pyyhitty ja ripustettu ansaittuun lepoon nauloihinsa suoriamaan. Siima on lapettu sängylle kierrokseen rullan viereen. On riisuuduttu itsekin ja elokuun illan viileässä astuttu saunaan pihan poikki ja purosillan yli, jossa pikku mulloset, alamittaiset ja aina rauhoitetut, vielä puolihämärissä loiskahtelevat perhoja ajellen ja lisäten painoaan milligramman milligrammaan. Saunan salaperäinen maailma, sen lasi pieni ja pahanen, monivärinen kuin pyhimyskappelin ikkuna ja siitä epätodellinen kellanvihreä näköala pitkin koskea, joka ei kuulu, ainoastaan näkyy, ja jonka kuohu näyttää seisovan liikkumatonna kuin vuoriston jäätikkö. Kesäiset tuoksuvastat mummun taittamat ja laittamat, kipallinen vettä vanhasta taitavasta kädestä kiukaan raunioon, joka on rakettu kosken sorvaamista kivistä, ja kihahtava löyly, joka sulattaessaan ruumiin sulattaa myös sielun. Ja huhuh! ja hohoh!

Ja kylvyn jäljestä ilkoisen alasti takaisin sillan yli, jonka alla pienoiset yhä vielä pätkää. Ja hiilellä paistettu punalihainen mullonen ja kova kokkeli ja lämmin pehmoinen lauantairieska, jossa voi sulaa kuin heinäkuun helteessä.

Ja sen päälle kahvikupponen ja sikari itselle ja isännälle ja kahvin seassa jotakin, jota löytyy vielä pisarainen piiliherrain jälkeenjättämästä pullosta, kolmekruunuisesta. En osta, mutta otan, kun tarjotaan, koska sanotaan senkin olevan jumalanviljaa, varsinkin kalamiehen viljelemää. Ja valkopaidassaan istuen ja huulet torvella isäntä pitkulaisia savuja niellen ja puhallellen juttelee vanhaa ja uutta, vanhaa enemmän kuin uutta, mutta aina kernaasti kuultua, sillä itseään hän uusii ja uusinta on yhtä hyvä kuin alkuperäinen, siitä, kuinka täällä ennen, ja saatiin sitä silloinkin, vaikkei ollut vehkeet nykyisten veroiset—vallesmannivainaa ja kamreeri ja apteekkari ja vanha Piilonen, jolla miljoonamiehellä oli ruokovapa ja kelarulla eikä milloinkaan muuta pyydystä kuin elävä salakka, jota uitteli, mutta joka otti sillä milloin tahtoi, mutta jos ei ottanut—sattui sekin—niin paiskattiin lammas herroille pataan. Talvella otettiin myllyrännin niskasta säryksellä ja leivottiin ja paistettiin mulloskukko ja lähetettiin Piiloselle Helsinkiin, kun piti pitojaan valtiopäivämiehille ja syötti ja juotti ja päätätti rautatien Suolahteen, mistä on hyvä nousta laivaan, vaikka piilillähän nuo jo nykyjään enimmäkseen ajaa. Oli ne aikoja entisetkin, vaikka eipä silti, etteivät nämä nykyisetkin. Tässä meidän pihassakin ja myllypihassa on seisonut kuusikin autoa yhteen aikaan, ennen sotaa, terehtöörejä ja rohvessooreja ja tisponentteja; mikäpä niiden arvonimet kaikki muistaneekaan, onhan ne tuossa päiväkirjassa—maistetaanko taas saunan päälle? Ja koko Huopanan historia vaeltaa editseni.

Jota kuunnellessani minä järjestelen pyydyksiäni pyhäteloilleen, valmiiksi maanantaita varten, koska en pyhänä ongi—lipat, devonit, silkkikalat, täkyraksit, perhot, kunkin lajinsa mukaan ja kunkin lajin kokonsa mukaan, itsekunkin laatikkoonsa ja lokeroonsa, kun ovat sekaantuneet ja takertuneet kuontaloksi kuin mehiläiset parveillessaan. On katkeillut peräimiä ja irtautunut koukkuja ja hankautunut pois maalia, ja ovat nyt silkillä sidottavat ja siveltävät vernissalla ja maalattavat ripoliinivärillä ja vihdoin ripustettavat kuivamaan uunin kylkeen rihmaan, joka kiertää sen ympäri naulasta naulaan.

Ne pitää olla järjestyksessä, olisi paha olla, jos ne ei olisi, yhtä hyvin kuin kalanpyydysliikkeessä ja vähän paremmassakin, ollakseen aina ja heti yhdellä silmäyksellä nähtävissä, valmiina nautittaviksi ja mietittäviksi ja esille otettaviksi, milloin tulee mikin päähänpisto, että nyt muka sitä ja sitä ottaa. Ja kun ne ovat siinä järjestyksessä, kuin niiden tulee, sovussa ja soinnussa, väriensä ja suuruuksiensa mukaisessa, niin on niiden hyvä olla ja myös minun siitä hyvä olla ja pöytä on kuin runo rytmeineen ja alku- ja loppusointuineen, jonka osaan ulkoa kirjaan katsomatta.

On jo pimennyt ulkona, verhottoman ikkunan mustalla pohjalla on tulen valaisema pihlaja, missä yöperhot räpyttävät pyörtyen lopulta lasiin, johon tarttuvat ja typertyvät liikkumattomiksi ja kuolevat siihen kuin valosta, sen valosta, huveten pois elämästä, joka kesti vain päivän. Jokunen on päässyt sisään ja päättää päivänsä kynttilän liekissä. Ja mitäpä on sitten elämällä enää tarjottavana muuta kuin yön uni, josta joskus puolivalveille herättää ohitse ajavan hevosen kavion kopse, mutta johon kosken kohina taas tuudittaa uudelleen.

Mitäkö muuta? On sillä vielä tarjottavana tätä lauantaita seurannut sunnuntai; sen leppoisa rauha, sen aamun pilvetön pouta, ja istuskelu pihapenkillä selkä seinää vasten elokuun viileässä paisteessa. Ja lasten kanssa pitkällään puron matalalla sillalla, ja sen alla kesy mullonen, ihanuuttaan luomakunnan ihme, pää vastavirtaan päin, pyrstö lakkaamatta lipattaen, suu alinomaa aukeillen, pikku evät koneellisesti eläen niinkuin näkyisi niissä vain sydämen itsetiedoton tykintä. Käden huiskaus ja se on tiessään limakon alla;—odotus, ja se on tullut takaisin, ei tiedä mistä;—matonen, ja se sieppaa sen, pää pystymmässä odottaen uutta;—toinen matonen ja niitä on siinä kaksi sen kimpussa nyhtämässä toinen toisensa suusta, toinen toisesta päästä, kunnes kolmas, suurempi, saa sen ja saatuaan anastaa edullisen paikan, karkoittaen heikommat häntänsä taa. Mutta ne saavat sunnuntairuokansa kaikki, kunnes matotuohinen on tyhjä.

Ukko veisahtelee tuvassa ja sen ikkunassa istuu vanha mummu isoränttistä kirjaansa katsellen ja sitä puoliääneen hyristen, aina samaa.

Kävely koskelle ilman vapaa—se on outoa ja melkein juhlallista, verkalleen rantoja pitkin ja kivillä istuskellen ja lopulta niskaan, joka on tyyni ja siloinen ja järven selkä niskasaaren takana samoin.

Mitä ihmettä olet sinä oikein, pyhäinen rauha? Mistä tietää koski, että nyt on pyhä ja osaa asettaa ääneensä sen soinnun? Mistä saa saari ympärilleen sen harson ja mistä saa sen tuo raiskattu rantametsä ja tuo karu kivikkoranta ja rannalle kiskaistut rampatukit? Kuinka saa sitä varis raakuntaansa ja haukka huutoonsa, tuota jotakin, kirkkoajan henkeä, joka kasvaa sitä voimallisemmaksi kuta kauemmaksi loittonen kirkolta? Alan yhä paremmin ymmärtää entisen toverivainaan, joka ei onkinut sunnuntaisin, mutta kerran kun onki ja kiivastui kiroamaan, jätti vapansa ja riensi pois eikä tullut koskaan takaisin.