* * * * *

Minulla on mukana kirja, englantilainen teos lohenonginnasta. Onhan minunkin sopiva sunnuntaina tutkia sanaa. Se on niitä niin kauniisti painetuita ja kansitetuita kirjoja, joita vain Englannissa osataan valmistaa. Siellä ja vain siellä osataan ei vain onkimisen taito, vaan myös siitä kirjoittamisen taito ja sen kirjoitetun tarjoamisen taito. Tuokin kirja on jo päältäpäin kuin kaunehin kakku, jota ensin kääntelee ja katselee ja sitten haistelee ja hivelee, ennenkuin sen leikkaa ja nauttii.

Ei ole sitä onkimiehen ammatillista ongelmaa, ei sitä vivahdusta hänen mielialoissaan ja mietteissään, jota ei koskettelisi, joka ei kuvastuisi heidän kirjallisuudessaan. Se sisältää sekä onginnan estetiikkaa että myöskin sen etiikkaa, josta voi tavata syvämielisiä filosoofisia esityksiä heidän kuuluisimmilta miehiltään. Teos, joka minulla tässä on polvellani, tukiessani selkää puuhun ja jalkoja kiveen, on nimeltään »Kuinka on kalastettava», ja suo minun tutustua ei sen vähäisemmän miehen kuin itsensä Herbert Spencerin käsitykseen kalastuksen oikeutuksesta eetilliseltä kannalta katsottuna. Ajattelunsa yläilmoista tämä maailman mainio filosoofi on hetkeksi laskeutunut metsäpuron partaalle analysoimaan kysymystä, mistä johtuu, että hän voi onkia, vaikkei voikaan metsästää. Kuinka hän, joka ei voisi hiipiä hirven kimppuun ja sitä tappaa, voi ilman vastenmielisyyttä, jopa siitä huvitettunakin, ajanvietokseen ottaa ongella kalan? Hänen itselleen löytämänsä vastaus on, että tämänlaisen urheilun eetillinen luvallisuus tai luvattomuus on suhteellinen pyydystettävän riistan suuruuteen. Kuta suurempi saalistettava eläin on, sitä vastenmielisempää on sen tappaminen. Hirven kaataminen on Spencerin mielestä julminta urheilua, mitä ajatella voi. Ollen suuri eläin sen kuolonkamppailu johtaa tappajan mieleen liiaksi ne tuskat, joita hän itse tulisi tuntemaan, jos häntä tapettaisiin. Kun kala on paljoa pienempi ja paljoa vähemmän ihmisen kaltainen kuin hirvi, ei sitä pyydystäessään ja tappaessaan johdu tuntemaan sitä tunnonvaivojen tuottaman itsekidutuksen kipua, mikä aiheutuu hirven tappamisesta. Kun kala kooltaan ei ole meidän kaltaisemme ja kun sillä ei ole sen tunneherkkyyttä ilmaisevia ulkonaisia elimiä, me voimme omantuntomme häiritsemättä sitä onkia. Tämä tietää sitä, sanoo Spencer, että meidän etiikkamme tässä kohden pohjaltaan riippuu hermostostamme. Suuren nelijalkaisen eläimen ampuminen olisi oman tunteellisuutemme loukkaamista, joka usein uudistuessaan tekisi meidät koviksi ja tunteettomiksi ja lopulta siveellisesti rappeutuneiksi. Sentähden olemme siveellisiä tuntiessamme vastenmielisyyttä hirven tappamiseen. Saattaahan olla, että kalankin tappaminen tuottaa meille kipua, mutta tämä kipu ei ole voittamaton. Ja sentähden, kun se tekomme ei vahingoita luonnettamme, me emme siveellisesti turmellu, vaikka ongimmekin.

Tämä on Spencerin eetillinen suhtautuminen onkimiseensa. Sillä onkijakirjailijalla, W. Yarl Hodgsonilla, joka tämän kirjansa eräässä luvussa on ottanut asian puheeksi, on paljonkin muistuttamista tätä siveysoppia vastaan. Spencerin opissa voi olla paljonkin totta, vaikka onkin alentavaa ajatella, että myötätuntomme kärsivää eläintä kohtaan pohjaltaan on vain huolta meistä itsestämme, kuvitellessamme itseämme toisen tilalle. Hänen esityksensä ansaitsee kaikessa tapauksessa tarkastamista. Onkohan itseensä kohdistuminen, omien tunteidensa mukaan arvioiminen ainoa ratkaiseva lähtökohta eetillistä tuomiota tehtäessä? Mahtaakohan Spencer tehdä oikeutta itselleen uskoessaan, että hän eroo jostakin toisesta vertaisestaan tappajasta ainoastaan sikäli, kuin hänen kärsimyksensä ei ollut mitään verrattuna tuon toisen siveelliseen kärsimykseen, joka tappoi hirven? Ja mahtaako hän tehdä oikeutta tuolle toiselle leimatessaan hänet, hirven tappajan, siveellisesti rappeutuneeksi, tunteiltaan turtuneeksi?

On syytä sanoa—jatkaa Spencerin arvostelija—ettei hän tuominnut oikein kummassakaan tapauksessa. Ihmisluonto on paljoa monimutkaisempi. Melkein jokainen ihmisen teko johtuu siksi erilaisista voimista, ettei niistä voi päätellä niin ylimalkaisesti kuin Spencer tekee. Me kyllä voimme alkaa toteuttaa eetillisiä vaatimuksia toisia olentoja kohtaan sitä tietä kuin Spencer eli niin, että otamme huomioon ne heistä meihin heijastuvat kärsimykset, jotka herättävät meissä myötätuntoa niitä kohtaan. Etiikkamme perustuksena tulee kuitenkin olla jotakin muutakin kuin tunnetta. Siinä tulee olla määräävänä myöskin järki. Se on ominaisuus, joka kutsutaan meissä toimimaan ulkonaisten olosuhteiden pakosta ja jonka myös tulee olla määräämässä etiikkaamme niiden johdosta. Ajateltakoon tätä tämän erikoisaiheemme yhteydessä. Ihminen asuu seudussa, jossa on sekä hirviä että kaloja. Mihin suhteihin hän joutuu heidän kanssaan? Spencerin mukaan on vastaus hyvin yksinkertainen. Sen antaa ihmisen oma tunne. Pulmasta päästäkseen hänen ei tarvitse muuta kuin kuunnella ja totella sitä. Hän siis ahdistakoon ja tappakoon kalaa, koska kalalla fyysillisesti ei ole pienintäkään yhtäläisyyttä hänen kanssaan eikä sen taistelu elämästä herätä hänessä epämiellyttävää ajatusta siitä, mitä hän itse ehkä tuntisi, jos häntä ahdistettaisiin. Mutta hänellä ei ole samanlaista oikeutta ahdistaa hirveä, koska tämä eläin rakenteeltaan on hänen kaltaisensa ja sen vuoksi sen kuolemankamppailusta häneen siirtyy tuskallisia ja vahingollisia mielenliikutuksia.

Tämä siveysoppi perustuu kahdenlaiseen erehdykseen. Ihmistä ja hirveä ensiksikin ei voi verrata toisiinsa, koska ihmisellä on vaistoja, joita hirvellä ei ole ja joita täytyy ottaa lukuun. Hän on lihan syöjä, jota hirvi ei ole. Hänellä on veressään metsästämisen vaisto, jota hirvellä ei ole. Toiseksi ei ihminen voi perustaa etiikkaansa pelkästään myötätuntoa tai vastenmielisyyttä herättäviin vaistoihin ja tunteisiin. Spencer itse on esittänyt siitä monta esimerkkiä. Harvinaisella todistavalla voimalla hän on osoittanut, että joka kerta kuin valtio lakeja laatien on toiminut kansaa kohtaan vain myötätunnon sysäyksien vaikutuksesta, tulos on ollut huono niille, joita lait olivat tarkoitetut hyödyttämään. Hän on koettanut osoittaa, että on vähemmin paha, että vaimot ja lapset, köyhät ja heikot joutuvat kapitalistien riistettäväksi, kuin että heiltä riistetään vapaus tehdä työtä, missä ja niin monta tuntia kuin haluavat. Hänen mielipiteensä oli, että jokainen sosialinen parannus, joka perustuu järjettömään myötätuntoon, aiheuttaa pahaa enemmän, kuin mitä se on tarkoitettu poistamaan.

Eräiden itsestämme johtuvien eetillisten vaistojen kuuleminen ei siis riitä määräämään menettelyämme toisia kohtaan. On ihmetyttävää, että niin tarkka ajattelija kuin Spencer ei huomannut tämän väitteensä kantavuutta myöskin urheiluetiikkakysymyksen ratkaisuun nähden. Sillä jos hänen myötätuntoteoriansa ei riitä määräämään ihmisen suhdetta hänen omaan sukuunsa, on se vielä riittämättömämpi määräämään sitä toisiin luotuihin nähden. Järki, jota vailla oleva myötätunto aikaansaa pahaa sivistyneessä yhteiskunnassa, on vielä tarpeellisempi erämaassa. Myötätuntovaisto kykenee kyllä johtamaan meitä siihen, että tapamme niin kivuttomasti kuin mahdollista, ja urheilija pyrkiikin ja on päässytkin siihen: ajatelkaamme vain, mikä ero on teurastamon ja sen kirveiden ja metsän ja rihlapyssyn välillä tai verkossa kuristuvan ja kituvan lohen ja ongella otetun lohen välillä. Mutta tapettava meidän on, siihen meille järki sekä antaa luvan että panee pakon. Olettakaamme, että asumme metsäseudussa. Siellä on hirviä, niitä ei ole paljon, mutta jos niitä ei vähennettäisi, ne lisääntyisivät. Mitä silloin tapahtuisi? Hirvet haaskaisivat laidunta ja hävittäisivät ja tallaisivat halmeita ja kesyttyisivät lopulta niin, että veisivät viljan pelloilta. Vuosien kuluessa ne olisivat lisääntyneet niin, että niistä olisi tullut todellinen maanvaiva. Mutta Spencerin etiikan mukaan hirviä ei saisi tappaa, koska moraalimme kärsisi siitä, että emme välitä siitä säälin tunteesta, minkä suuren, ruumiillisesti meitä lähellä olevan eläimen kuolonkamppailu meissä voisi herättää.

Mitä on siis tehtävä? Ratkaisemmeko kysymyksen antamalla vastauksen tunteemme mukaisesti? Jossakin määrin kyllä. Kunnioitus itseämme kohtaan luomakunnan herrana ja oma etumme vaatii meitä rajoittamaan hirven meille aikaansaamaa hävitystä. Tätä vaatimusta me punnitsemme niitä vaistoja vastaan, jotka tekevät meille vastenmieliseksi aiheuttaa kipua ja kuolemaa. Ja me päätämme, että joidenkuiden eläinten kipu on meille vähemmän vastenmielinen vaihtoehto.

Mutta näinkään me emme ole käsitelleet kysymystä tyhjentävästi. Sen mielenkiintoisimmat puolet eivät vielä ole tulleet huomioon otetuiksi. On olemassa muuan viisas järjestely, jota sanotaan luonnon tasapainoksi. Joskus tämä tasapaino yleiseksi vahingoksi häiriintyy, niinkuin esim. on tapahtunut Australiassa, missä ylenmäärin sikiävistä kaniineista on tullut maan vitsaus. Spencer unohtaa, että ihminen itse usein on tätä tasapainoa ylläpitävä voima, Välittämättä myötätuntovaistoistamme meidän täytyy näiden ulkonaisten puristusten pakosta toimia niinkuin järki vaatii. Spencerin urheiluetiikka ei tiedä mitään tällaisesta tapauksesta. Sellainen tunne-etiikka, jonka mukaan me voimme vetäytyä vastuunalaisuudesta, on epäeetillinen, itsekäs. Edellisen lisäksi vielä siksikin, että vaikka ihminen itse on yksi luonnon tasapainoa ylläpitävistä voimista, hän samalla johtaa monia luonnonvoimia ja on vastuunalainen niiden joko liiallisuudesta tai puutteellisuudesta. Hänellä on tuomio-oikeus eläimiin, lintuihin ja kaloihin. Totta kyllä on, ettei hän ole ylimmäinen tuomari ja että on ylempi oikeusaste, luonto itse, joka rankaisee kaiken sitä vastaan tehdyn vääryyden. Mutta hänen asemansa luonnon herrana pakottaa häntä olemaan jotakin enempää kuin tunne-egoisti ja hänen etiikkansa muodostumaan jostakin muustakin kuin mielenliikutuksista.

Löytääksemme uskottavan urheiluetiikan meidän siis on läpikäytävä paljon mutkallisempi kehitys kuin se, mikä riitti Spencerille, jolta monet asiaan vaikuttavat tosiasiat jäivät huomaamatta. Olemme nähneet, mitä ne ovat. Ne ovat alkujaan kahdenlaisia. Niitä on toisaalta ihmisen oman luontonsa tunteminen, toisaalta ulkonaisen luonnon asettamat vaatimukset.