Itsemme tunteminen paljastaa meissä taipumuksen urheiluun ja vastenmielisyyden sitä kohtaan. Vastenmielisyys, joka syntyy meihin heijastuneesta toisen kivusta, on tilapäinen ja haihtuva, metsämiesvaisto sitävastoin pysyväinen. Sitä luonnon pakostakin ylläpitää meissä tarve hankkia ravintoa itsellemme ja muille. Tätä taipumusta lieventää vastenmielisyys vain sen verran, että tunnemme olevamme velvolliset ajamaan riistaa ja ottamaan sitä mahdollisimman inhimillisellä tavalla. Ulkonaisen luonnon ihmiselle asettamat vaatimukset vievät samaan päätelmään, siihen, johon hänet on saattanut sekä hänen oman itsensä tutkiminen että hänen ja muiden tarpeiden tutkiminen. Hirvi ja kala tyydyttävät näitä tarpeita ja se tosiasia tekee niiden pyydystämisen oikeutetuksi. Toiseksi hirvi ja kala samoin kuin useimmat muutkin metsän ja veden eläimet ovat rauhoitetut ja pidätetyt olemaan urheilun esineinä. Tämä sekä se, että ihminen niitä tarvitsee, oikeuttaa niiden pyydystämiseen. Kolmanneksi ei voi vapautua siitä tunteesta, että vaikka ihminen itse onkin voima luonnossa, hän on määrätty kykynsä mukaan vallitsemaan kaloja, lintuja ja muita eläimiä ja on hänen velvollisuutensa katsoa, että nämä eläimet menestyvät siinä suhteessa, kuin luonto määrää. Urheilijana ihminen tekee voitavansa täyttääkseen tämän velvollisuuden. Kaikki tämä tietää, ettei kummankaanlainen urheilu, kalan yhtä vähän kuin hirvenkään ottaminen, loukkaa etiikkaamme, vaan on siveellisesti sallittu.

Tätä johtopäätöstä, jo itsessään riittävää, vahvistaa ajatus, joka, vaikka onkin niin vähän avoin erittelylle, ettei edes Spencer tullut sitä tehneeksi, kuitenkin on voimakkaasti pakottava. Ihminen itse on, niinkuin jo on huomautettu, yksi luonnon voimista. Kuuluu luonnon järjestykseen, että hänen on toteltava sekä vaistojaan että myöskin järkensä vaatimuksia. On selvää, että kun metsästämisvaisto on yleinen hänen suvussaan, etiikka ei vain salli, vaan myös pakottaa hänet sitä noudattamaan.

* * * * *

Näin nämä englantilaiset onkijafilosofit. Ja onhan se kylläkin tyhjentävää ja syvämielistä. Mutta ei tämä todistelu ja puolustelu mielestäni kuitenkaan tunge asian ytimeen, siihen syvyyteen, johon silloin tällöin tapaan itseni tuijottamasta näin onkikoskellani istuessani. Istuessani tässä kosken partaalla suvisena sunnuntaina ja itsenään kirkkoaikana tuntuu kuin pitäisi minunkin käydä tutkistelemaan urheiluvaistojani ja eritellä niiden ilmenemistä ja alkuperää, kuin pitäisi kääntää itsessäni nurin jotakin päästäkseni perille siitä, mikä siellä jossakin kangertelee, sillä jokin siellä kangertelee, huolimatta Spencerin ja Hodgsonin antamasta synninpäästöstä.

Kuolemaa aiheuttavan urheilun oikeutus kyllä osaksi riippuu siitä suuresta kysymyksestä, onko tappaminen omaksi hyödyksi yleensä eetillisesti oikeutettu. On uskontoja ja etiikkoja, jotka kieltävät lihan syömisen ja kaiken tappamisen. Niitä vastaan mahdollisesti voidaan esittää ne hyötysyyt, joita edellisessä on esitetty. Ihmisen täytyy niistä ja niistä syistä tappaa elääksensä ja siitä velvollisuudesta hän ei ehkä voi vapautua niinkauan kuin maailman ravintotalous on nykyisellä tavalla järjestetty. Pitäneehän luonnon herraksi kohonneen myöskin ylläpitää tuota luonnon tasapainoa hävittämällä sen syöpäläisiä, ei vain lutikoita ja russakoita, vaan ehkä myös kaniineja ja hirviä. Ehkä hänellä siihen on ei vain oikeus, vaan myös pakko. Mutta vaikka minun hyötysyistä täytyköönkin tappaa tai ainakin sallia tapettavan saamattani siitä tuomita itseäni tai muita, ja vaikka tuo pakko antaisikin minulle anekirjan sekä tehtyihin että tehtäviin synteihin, ei minua mikään voi oikeuttaa, vielä vähemmin velvoittaa, tappamaan huvikseni, nauttiakseni siitä urheilemalla niinkuin teen. Ehkä on minun pakko teurastaa kotieläin, pyydystää tai ampua metsäeläin, ottaa verkolla, rysällä tai ongella kala elättääkseni itseäni ja perhettäni. Mutta jos minä nautin, niinkuin teen, siitä huvista, minkä onkiminen minulle tuottaa, joskaan ei välittömästi itse tappaminen, niin kuitenkin sen yhteydessä olevat hauskuudet ja hommat, jos minä vain tämän huvin vuoksi enkä välttämättömän ravinnon hankkimisen vuoksi tapan, siihen innostun, sen hauskuutta ylistän, huieten sen ohella runollisiin luonnon tunnelmiin, en minä voi itseäni puolustaa vetoamalla mihinkään pakkoon. Se ei pohjaltaan ole mitään muuta kuin intohimo, voittamaton vaisto, onginnalla ei ole mitään eetillistä tukea. En voi muuta kuin sanoa, että harjoitan sitä, koska se minua huvittaa, tuottaa minulle iloa ja nautintoa, jonka tyydyttämisen tarve minussa on niin suuri, että en ajattele, en välitä niistä kärsimyksistä, joita uhreilleni tuotan. Joskin tappaminen joskus voi olla eetillisesti oikeutettu, se ei ole sitä minun urheiluhuvini yhteydessä.

Spencerin mukaan tuottaa tällaisen eetillisen tunteen äänen kuulemattomuus siveellistä rappeutumista ja tunteen turtumista siinä, joka tuntee vastenmielisyyttä urheilunsa tuottamien kärsimysten vuoksi. Jotten rappeutuisi, ei siis näytä auttavan muu kuin koettaa tukehduttaa tätä ääntä. Ja onhan minulla koko joukko sen äänen vaimentajia. Joskus minä koetan uskotella itselleni, etten ongikaan huvin vuoksi, vaan hyödyn. En kalasta enemmän kalaa kuin sitä tarvitsen ruoaksi itselleni ja perheelleni. Jos tulee yli sen määrän, jakelen lohiani tai haukiani tovereille tai naapureille. Toisen kerran minä paiskaan vaakaan toisenlaisen hyödyn, muka korkeammat edut, kaiken sen ruumiillisen ja henkisen terveyden ja virkistyksen, jota kalastaminen minulle antaa. Se hyöty on yhtä suuri, suurempikin, kuin minkä kala keitettynä tai paistettuna tai suolattuna antaa. Koska kerran saa hyödykseen pyytää kalaa, niin täytyy saada myöskin huvikseen silloin, kun se huvi on minulle hyöty, ja tämä huvihan on minulle hyöty. Lopulta, kun tämä alkaa tuntua saivartelulta ja pirun raamatun selitykseltä, minä ilman muuta puraisen häpeältä pään, en suoraan sanoen välitä, teen vasten parempaa tietoani.

Ja näin minä temppuilen tai revin itseni irti verkosta, jota etiikkani koettaa kiertää ympärilleni.

Sillä mitenkä minä muutenkaan pääsisin pulmasta? Pitäisikö minun tehdä niinkuin Lybeck ja jättää koski muille, myydä vehkeeni ja seurata häntä? Ehkä sen teenkin, vaikken vielä ole tuntenut siihen lopullisesti pakottavaa velvoitusta. Ehkä minun sitten vielä pitäisi ruveta saarnaamaan urheiluongintaa vastaan? Minun? Joka tahdon olla sen profeettoja tässä maassa, ylistää sitä, esitellä sen ihanuuksia, osoitella sen hyötyä yksityiselle ja kansalle, minun, joka istutan kaloja enemmän kuin otan—luopua tästä kansantaloudellisesti ja siis myös isänmaallisesti hyödyllisestä kutsumuksesta? Olen ennemmin siveellinen epäsikiö, joka en välitä paremmista, jalommista tunteistani, en siitä omantunnon pistoksesta, jonka saaliinriemun ohella tunnen joka kerta, kun veri pulppuaa suuren kalan kurkusta ja se kalpenee verikivellä, missä istun sen vieressä ja panen tyydytyksen tupakan ja nielaisen tunnon moitetta sammuttelevan sauhun.

Tämän kysymyksen ratkaisu minun kannaltani on siis loppujen lopuksi se, ettei sitä lainkaan saa ratkaistuksi etiikan avulla, ei Spencerin, vielä vähemmin hänen arvostelijana Hodgsonin. Saa ehkä joku, joka saa, mutta minä en saa. Siinä on takana, esteenä, jokin minua voimakkaampi vaisto, jokin veren perintö niiltä ajoilta, jolloin tämä kysymys kaukaisten esi-isien omissatunnoissa ei vielä ollut herännyt eikä voinut herätä, kun ihmisen niinkuin pedon piti elää yksinomaan metsästyksestä ja kalastuksesta ja jolloin koko silloinen ihmiskunta olisi menehtynyt, jollei se olisi tappanut. Silloin myös kai syntyi riistan ajon yhteydessä ilmenevä ajamisen nautinto, siihen yllyttäen ja sitä ylläpitäen, lisävoimaksi sen pysyväisenä pidättämiseen, sen voimistuttamiseen. Siitä tuli ei vain velvollisuus vaan hauska velvollisuus, eetillinen velvoitus, pyhä velvoitus. Ja se hohde, se sädekehä sitä vieläkin ympäröi, se, joka on sen nautinto ja sen hauskuus, ja jota urheilija yhä tuntee ja yhä hakee, vaikka urheilun alkuperäinen tarkoitus ja merkitys on hälvennyt.

* * * * *