Ja pian minä taas saan kokea sen itsessäni. Silloin kun istun siinä kosken niskassa, minusta olisi vielä jonkin pyhyyden rikos, jos noutaisin vapani ja alkaisin onkia. Olen kai vielä kyllästytetty edellisen illan onginnalla ja onginta-intohimon tarpeen tyydytyksellä. Sitä huumausainetta on veressäni vielä niin paljon, että minua paluumatkalla ei vielä kiusaa edes varmuus siitä, että nyt kyllä saisi, jos vain viitsisi koettaa. Koski kohisee ja vesi vilisee ja päivä paistaa niinkuin parhaalla kalailmalla pitää, ja pilvet seisoo taivaalla kaikkein parhaimmissa merkeissä. Heitto vain Välisuvannon arkulta ja kohta olisi kiinni kuusikiloinen. Mutta ei minua nyt vielä huvita. Antaa luonnon pitää pyhänsä loppuun, minä pidän kanssa.

Tulen kotiin. Ukko yhä veisahtelee ja mummu hymisee ikkunan ääressä. Muutkin lukevat, toiset nukkuvat. Tytär tuo lautasella marjoja, kesän viimeisiä. »Eikös lähdetä koettamaan? minä tulen haavipojaksi.»—»Enpä häntä nyt.» Lähden kylään turisemaan tuttujen isäntien kanssa. Haastellaan halki tämän maan asiat ja muiden. Nythän on niin helppo saada koko maailmankin asiat suuhunsa. On sitä sotaa, on sitä sosialismia ja etuskuntaa ja Vilsoonia ja Lemensoota. Sinne ei näy koski eikä kuulu sen kohina. On kuin se olisi iankaikkisuuden takana. En ehkä koskaan saa sinne palata. Ei ehkä koskaan uudistu eilinen syönti. Ilmat voivat muuttua. Tänä iltana näyttäisi vielä tulevan samanlainen ilta kuin eilen. Tänään varmaan vielä syö. Kello kuudelta päättyy pyhä. Lybeck vainajakin alotti ongintansa kello kuudelta.— »Mitäs herra tohtori ajattelee siitä?»—»Jaa mistä?»—»Siitä, että…» —»Olen samaa mieltä kuin isäntäkin.—Mutta nyt minun taitaa pitää lähteä.»—»Minnekkä on semmoinen kiire?» Keksin jonkin syyn, että posti tulee tai jotakin semmoista. Kun en vain myöhästyisi iltasyönnistä…

Ja ennen pitkää huitoo vapa ja vinkuu siima niskassa ja sitten Välisuvannossa niin vimmatusti kuin ensikertalaisella. Sunnuntaipaaston perästä se maistuu sitä makeammalta. Ja mikäli minä enää osaan ottaa mitään eetilliseltä kannalta, niin otan sen sikäli, että on epäeetillistä onkia silloin, kun se on vastenmielistä ja tympäisee ja kun tuntuu kylläiseltä eikä se oikein maita, vaan ainoastaan silloin kun se oikein huvittaa. On oltava kohtuuden ystävä, kun ei jaksa olla ehdottomasti raitis. Ja tämä on ainoa, minkä saan paremmasta itsestäni puristetuksi esiin urheiluonginnan etiikkaa. Paljon porua, vähän villoja.

KUINKA KALA NÄKEE.

Vanha onkimiehen ohje kuuluu: hienosti ja kauas. Se on: pyydysten pitää olla mahdollisimman hienoja ja hänen tulee niillä päästä niin kauas kuin suinkin siitä, missä seisoo tai istuu. Kala on arka. Sen tiesi vanhan ajan kalamieskin, vaikkei tiennyt sen syytä. Puutteellisilla pyydyksillään hän ei olisi voinutkaan tätä sääntöä noudattaa. Hän koetti korvata sen sillä, että liikkui hiljaa ja lähti liikkeelle tavallisesti yötä vasten, jolloin arimmat kalat, niinkuin esim. säyneet ja lohet, saatiin. Kalalla tosin ei sanota olevan kuuloa, ainoastaan tunto, joka veden värähtämisestä välittää hänelle tiedon äänestä. Jollei rannalla tai veneessä synnytetty ääni ole sen laatuinen, että se panee veden äkkiä värähtämään niinkuin esim. airon kolahdus veneen laitaan, ei kala näytä siitä suurestikaan välittävän. On tehty kokeita esim. laukaisemalla pyssy rannalla eikä kala ole ollut tietävinäänkään. Mutta jos sillalla seisoen lyön sen kaiteeseen, hajaantuvat sen alla olevat salakat heti räiskähtäen joka taholle. Ei kala myöskään näy pelkäävän sitä ääntä, minkä airon posahtelu vedessä synnyttää. Onhan tapana vavan kärjellä saada aikaan vedessä pulahdusta, joka muistuttaa kalan pyrstön synnyttämää ääntä ja siten houkutella sitä luo. Kuinka vähän lohikin välittää soudusta, sen tulin huomaamaan kerran Koukkuvirrassa Heinävedellä, jossa suuret lohet posahtelivat muikkuja ajaessaan veneen vieressä melkein airon kärjen edessä.

Kalan aisteista näkyy näkö olevan kehittynein, voimakkain ja herkin.

Sen avulla se hakee ja yllättää saaliinsa ja välttää vihamiehensä. Kun kala yleensä on arka ja pakenee pyydystäjäänsä hänet huomattuaan, riippuu se siitä, että se näkee enemmän kuin vainuaa pyydystäjäänsä vedessä tai veden pinnalla venheessä tai rannalla. Kuta piilommassa onkimies voi pysytellä, kuta varovammin hän liikkuu, kuta kauempaa hän voi heittää siimansa, kuta hienommat hänen vehkeensä ovat, sitä parempi on tulos.

Pohjasta onkiessa meressä tai järvessä tai syvässä vuolaassa virrassa ja koskessa, jossa vesi samalla on sameaa tai tummaa, ei varovaisuus ole niin välttämätön kuin rannalla, pikkupurossa tai matalassa koskessa. Mutta näissä se, varsinkin jos vesi on kirkasta, on menestymisen ensimmäisiä ehtoja varsinkin pyydystettäessä niin arkoja kaloja kuin lohia, mullosia, harreja, siikoja säyneitä j.n.e. Varovaisuus on tarpeen varsinkin silloin, kun näitä kaloja pyydystetään pintapyydyksellä, niinkuin esim. perholla, jota tavoitellessaan kalan on noustava pinnalle piilostaan pohjahaudasta tai kiven huopeesta. Välttääkseen kalan silmää, kun pyrkii lähestymään paikkaa, missä tietää tai luulee kalan makaavan, täytyy onkimiehen hiukan tuntea niitä optillisia eli valo-opillisia lakeja, jotka vaikuttavat ilmassa ja varsinkin vedessä. Hänen tulee olla selvillä siitä, kuinka kala näkee.

Käytännöstä oppinsa saanut onkimies, olkoon hän kuinka vanha ja viisas ja ovela tahansa, hyötyy paljonkin siitä, jos tuntee jonkin verran myöskin teoriaa. Onkiminen, varsinkin hienompi, onkin yhtä paljon teoriaa kuin praktiikkaa. Maissa, missä onkimisen taito on kehittyneemmällä kannalla, on taidon rinnalla kehittynyt tietokin, kehittynyt miltei tieteeksi, joka on tutkinut ja yhä tutkii ei vain heittämistekniikkaa ja kaikenlaisten tarkoituksenmukaisimpien pyydysten valmistusta, pienimmistä höyhenperhoista suurimpiin metalliuistimiin, vaan myöskin hyönteiselämää ilmassa ja vedessä ja kalain elämää, niiden tapoja ja vaistoja.

* * * * *