Ne esineet, jotka ovat kohtisuoraan ylöspäin kalasta, muuttavat vähemmän muotoaan ja kokoaan, kun valonsäteiden taittuminen vedessä silloin on vähempi. Kuta enemmän esine taas laskeutuu kartion ympyrän suun kehään päin, sitä enemmän se muuttuu näöltään ja kooltaan, sitä pienempänä se näkyy kalan silmään, ja suurin on niiden muunnos niiden ollessa ihan horisontissa. Niinpä esim. täysikuu juuri noustessaan näkyy kaitaisena vaakasuorana valoviivana 42 astetta yläpuolella horisontin ja pyöristyy asteittain oikeaan ympyriäiseen muotoonsa lähestyessään keskitaivasta.
Näkyy siis, että kuta lähempänä esine on vedenpintaa sen yläpuolella, sitä pienempi on se kulma, jossa se suhteellisesti on kalaan nähden, toisin sanoen: kuta alempana esine on, sitä pienempänä kala sen näkee.
Tätä tärkeää tosiasiaa jokainen tottunut kalastaja käyttää hyväkseen, sillä vaikka hän ei tunnekaan valo-oppia, on hän kuitenkin kokemuksestaan oppinut, että jos hän tahtoo olla peloittamatta kalaa, hänen tulee kumartua niin paljon kuin mahdollista ja siten pienentää kokoaan. Kuta ylempänä vapa heiluu, sitä paremmin kala sen huomaa, jonka vuoksi on edullista pitää vapa mahdollisimman alhaalla ja tehdä heittonsa sivulta päin eikä pään yli. Kala tietysti silloinkin näkee kalastajan, mutta kalastajan ja hänen vapansa kuva vedenpinnalla on siksi pieni ja hämärä, ettei kala sitä enää osaa pelätä. Jos veden pinta ei ole aivan tyyni, vaan jos tuuli, virta tai sade panee sen väräjämään, käy kuva vieläkin epäselvemmäksi. Kun sanotaan, että kala syö paremmin tuulella kuin tyynellä, sateella paremmin kuin poudalla, riippuu se usein vain siitä, että kala silloin ei näe eikä siis osaa pelätä onkimiestä. Mutta jos pinta on peilikirkas ja ilma tyyni, oppii tyhminkin kala, nähdessään vapaansa huitovan oudon otuksen ja sen huitomisen yhteydessä samalla veteen putoilevat perhot ja siiman, piankin rinnastamaan toisiinsa nämä kaksi ilmiötä ja pakenemaan niin pian kuin näkee miehen ilmaantuvan rannalle. Olkoon onkija siis kuinka taitava heittäjä tahansa, ja tarjotkoon hän semmoisesta paikasta lähellä rantaa kaikkein hienoimmat perhosensa, hänen työnsä on turha, ellei hän samalla pysyttele tarpeeksi loitolla tai tarpeeksi matalana. Tämä tulee kalamiehen ottaa huomioonsa ei ainoastaan itseänsä varten, vaan kalastustoveriensakin vuoksi, sillä kerran arkiutunut kala ei kesyty aivan helposti vaan pysyy piilossa kauankin. Usein kuulee sanottavan, että toinen pilaa toisen kalaonnen ja koski yht'äkkiä on kuin kirottu, vaikka sää muuten on suotuisa. Tällä taikauskolla on usein hyvin luonnolliset syynsä.
Kaikki muut kalan silmään sattuvat valonsäteet, paitsi ne, jotka sattuvat siihen ympyrään, mikä kartion suussa leikkaa veden pinnan, tulevat jostakin vedenpinnan alla olevasta esineestä ja joutuvat kartion ulkopuolelle. Kala näkee ne siellä luonnollisessa koossa suoraan veden läpi, niinkuin me näemme ilmassa, sekä samalla kuvastuksena veden pinnasta (katso E d D, E d D kuvassa 3), joka muodostaa suunnattoman peilin, mihin kaikki pinnan alla olevat esineet suotuisissa valosuhteissa kuvastuvat. Tästä tarkemmin alempana.
Jos nyt läpikäymme kalan silmään näkyvän koko hänen maailmansa, niin saamme siitä sangen omituisen kuvan.
[Kuva 4. Kalan näköpiiri: I, jonka kala näkee katsoessaan ylöspäin II, jonka se näkee katsoessaan kupeelleen, ja III, jonka se näkee katsoessaan alaspäin.]
Sen näkemä ala jakaantuu kolmeen osaan (kuva 4). Se näkee ensiksi pystysuorasti ylöspäin esineen semmoisenaan sen luonnollisessa muodossa ja suuruudessa, sillä pystysuorasti veteen tunkeva valonsäde tunkee sen läpi taittumatta. Sen näköpiirin ensimmäinen alue (kts. I kuvassa 4) ulottuu pystysuorasta säteestä siihen säteeseen, joka muodostaa 48-1/2 asteen kulman pystysuoraan säteeseen. Se on tämä säde, joka viimeisenä ja voimakkaimmin tunkee vedestä ilmaan ja yhtyy veden pintaan, kulkien sitä myöten. Kaikki valo, joka pystysuorasta alkaen veden pintaan asti tunkee ilmasta kalan silmään, yhtyy siis vedessä tämän ensimmäisen kartiomaisen alueen sisässä. Kala näkee ympyrän muotoisen kirkkaan 97 asteen aukon silmänsä päällä. Tämän pyöreän valoaukon läpi näkyy sen silmään koko yläpuolella oleva maailma. Tämän piirin sisään puristuvat kaikki esineet: taivaalla kulkevat pilvet, rantapenger ja siinä seisova mies kantapäitään myöten. Se ei voi tapahtua muuten, kuin että kaikki siihen kuvastuvat esineet pienenevät. Ylinnä, keskikohdalla näkyy kaikki vielä jotenkin oikeassa koossaan, mutta kuta matalammalla veden pinnassa esine on, sitä enemmän pienennettynä ja kokoonpuristettuna kokoonsa nähden esine esiintyy. Se, mikä on melkein veden pinnan tasalla, siis aivan alhaalla, se välkkää ihan kaitaisena saumana eli viivana valopiirin reunassa. Kalastajan pitäisi siis niin paljon kuin mahdollista koettaa muuttua täksi viivaksi, hiipimällä pitkänään ja heittämällä kyyryltään, olla lähestymättä rantaa enemmän kuin on tarpeellista.
Tämän ensimmäisen valopiirin ympärillä on aina kirkas värillinen sateenkaaren tapainen reuna, ulkopuolella punainen, sisempänä vihreä tai sininen, joka veden vähänkin värähdellessä sulautuu väripilkuiksi ja sekaantuu näköympyrän koko kuvaan. Tämä väriväreily, joka voi vaihdella sen mukaan, millainen on taivaan, auringon ja rannan väri, kai vaikuttaa onkiperhonkin väriin ja siihen oikullisuuteen, jota mullonen osoittaa perhoa valitessaan, se kun ottaa milloin koreampaa milloin tummempaa, milloin punaista, milloin sinistä j.n.e., saattaen kalamiehen ihan epätoivoon sopivaa valitessa. Ja kun on vihdoin löytänyt sopivan, on se jo myöhäistä, sillä valosuhteet ovat taas muuttuneet. Tästä sateenkaaresta, joka rajoittaa ensimmäisen näkemisalueen, alkaa toinen näkemisalue (II). Se ulottuu siis asteesta 49 noin asteeseen 90 ja on sen laajuus siis noin 41 astetta. Tässä alueessa näkee kala luonnollisella tavalla kaikki vedessä olevat esineet; mutta sen pään päällä näkyy sen silmään vedenpinta niinkuin loistava hopeinen peili. Tämän peilin läpi ei sen silmään tunge ainoatakaan valonsädettä veden yläpuolella olevasta maailmasta, vaan kuvastuvat siihen ylösalaisin kaikki veden alla olevat esineet. Esimerkiksi toinen kala, joka ui lähellä vedenpintaa, näkyy siis kahtena, ensin siinä, missä se on ja sitten ylösalaisin peilissä, näyttäen olevan niin korkealla vedenpinnasta kuin se todellisuudessa on sen alla.
Tuo hopeanhohtoinen peili on seuraus n.k. kokonaiskuvastuksesta, totalirefleksistä. Näimme jo, että kaikki valonsäteet, jotka vinommin kuin 48-1/2 asteen kulmassa kohtisuorasta suunnasta nousevat pintaan, eivät yleensä voi tunkea sen läpi, vaan taittuvat takaisin veteen niinkuin kirkkaimmasta metallipeilistä. Siten on tämä peilikuva tyynessä vedessä yhtä kirkas ja yhtä selvä kuin sen alkukuva.
Toisen näkemisalueen alla on kolmas näkemisalue (III), ja siihen kuuluu koko alla oleva pallonpuolisko. Siinä näkee kalan silmä aivan samoin kuin me ilman asukkaat näemme omassa maailmassamme, yksinkertaisesti ja suorasti, kaikki oikealla paikallaan. On kuitenkin huomautettava, että kala tästä osasta valtakuntaansa tavallisesti näkee verrattain vähän, sillä sen silmät ovat siinä asennossa, että ne katsovat enemmän ylöspäin ja eteenpäin kuin taapäin ja alas. Nähdäkseen alas täytyy kalan siis asettua pystyyn päälleen ja sivulleen, ja niin näkee sen joskus, joskin harvoin, tekevänkin. Koska kalan on helpoin nähdä eteenpäin, ylöspäin ja sivulle, asettuukin se sen vuoksi mielellään niin lähelle pohjaa kuin mahdollista. Siitä se voi hallita koko maailmansa, sen, mikä on ympärillä, sekä todellisen että kuvastelevan, ja sen, mikä on ylimpänä, s.o. myöskin koko ilmamaailman, kaikki samasta paikasta yht'aikaa.