Niinkuin edellisestä siis on selvinnyt, voi kala suotuisissa oloissa nähdä kalastajan yhtä hyvin kuin kalastaja kalan. Poikkeuksia on kuitenkin olemassa riippuen seuraavista tekijöistä: 1) siitä valomäärästä, joka valaisee jompaakumpaa; 2) jommankumman silmään sattuvasta valon häikäisevästä heijastuksesta; ja 3) kummankin taustasta.
Ensimmäinen tekijä voi olla välistä edullinen kalastajalle, välistä kalalle, useimmin kuitenkin kalalle, sillä valo harvoin sattuu kalaan yhtä heleästi kuin kalastajaan, vaan on kala päinvastoin varjossa, väri sulautuneena pohjan väriin, ja voi sieltä nähdä niinkuin pimeästä paikasta valoisaan.
Toinenkin tekijä on kalalle edullinen. Kalastaja saa silmäänsä suuren osan, joskaan ei kaikkea, siitä heijastuksesta, joka tulee vedenpinnasta kirkkaana päivänä, vaikka auringon valo vuorostaan kyllä haittaa kalaakin.
Kolmas tekijä on tausta, jota vastaan kalastaja seisoo, ja se on melkein aina edullinen kalalle. On erittäin tärkeää, että tämä tausta on mahdollisimman tumma, jonka vuoksi kalastajan on koetettava välttää seisomasta kirkasta, seesteistä taivasta vastaan, mikä on kaikista taustoista epäedullisin. Jos hän rannalla kalastaessaan asettuu niin, että hänellä on lähinnä takanaan puita, kallioita tai pensaita y.m.s., ja jos hänen pukunsa on niiden värinen, sekaantuu hänen kuvansa ja kuva taustasta näkökartion suussa A D B C:ssa (ks. kuva 2) yhteen niin, ettei kala helposti häntä huomaa. Hämärissä ja pilvisellä ilmalla tämä sekaantuminen on suurempi kuin kirkkaana päivänä, ja se on yhtenä syynä siihen, että kala silloin ei ole arka ja ottaa onkea.
Kaikesta tästä käy nyt selville, että kalan näkö on sen kehittynein aisti, onkimiehen tulee koettaa pysytellä niin paljon kuin mahdollista kalan näköpiirin ulkopuolella ja siitä syystä myös käyttää mahdollisimman hienoja vehkeitä, varsinkin heittosiimaa, joka aina tulee lähemmäksi kalan silmää. Kala ei näe kauas eikä välittömästi vedestä ilmaan, niinkuin ilmassa olija näkee ilmassa. Mutta ahtaassa piirissään se näkee selvästi ja tarkasti. Kala on likinäköinen, mutta samalla tarkkanäköinen. Sen näkemismahdollisuudet vedestä ilmaan ovat rajoitetut edellä kuvatun kartion piiriin, jota se niin sanoaksemme kuljettaa mukanaan päänsä päällä ja joka siirtyy sen kanssa niinkuin mikäkin silmäkoppa tai kiikari. Kala näkee siis veden pinnallakin uivat esineet sangen ahtaassa piirissä ja sentähden täytyy sen liikkua ahkerasti, kun se etsii siitä ruokaansa, tai sitten asettua esim. koskessa paikkaan, jossa tätä ruokaa valuu runsaasti alas. Semmoiset paikat koskessa, missä veden kulku on sellainen, että niihin vesi kantaa esim. pinnalle laskeutuneita hyönteisiä, ovat melkein aina »otetut» ja niissä ovat myöskin tavattavissa suurimmat kalat, jotka niistä karkoittavat pienemmät. Niin pian kuin yksi poistuu väijymäpaikasta, asettuu siihen toinen.
Omat kokemukseni ovat vahvistaneet kaikin puolin sen teorian pätevyyttä, jonka edellä olen esittänyt. Kuta kirkkaampi ja matalampi vesi on, sitä arempi siinä on kala. Vähimmin arka näyttää hauki olevan, se makaa meressä usein ihan rannassa eikä poistu ohi kuljettaessa eikä vapaa huidottaessa ja pyydystä läiskytettäessä. Se on välistä niin kesy ja niin silmittömän ahnas, että vaikka pyydystä seuraten tuleekin ulompaa, se pysähtyy siihen, missä pyydys nousee vedestä ja jää ihan kuin odottamaan sen takaisin tuloa. Vaikka se toisella kerralla pääsisikin, se ajaa ja ottaa vielä kolmannenkin, joskus useammankin kerran. Ei voi olla epäilystäkään siitä, ettei se olisi nähnyt onkijaa ja hänen liikkeitään. Mutta se ei välittänyt niistä. Sen ruokahalu oli suurempi kuin sen pelko. Vai johtuneeko sen rohkeus siitäkin, että se aina on tai on olevinaan piilossa joko jonkin pohjamättään tai heinikon suojassa tai alla? Muutkaan kalat eivät aina kaikkoa kauas, vaan kätkeytyvät. Ne painautuvat niinkuin jänis, joka pistäessään päänsä pensaaseen kai luulee, ettei häntä nähdä, kun hän ei näe. Ahven tekee sen usein, sitä on käestellessä välistä vaikea saada tarpomallakaan irti rannan kasvistosta.
Niinkin arka ja varovainen kala kuin mullonen pistäikse vaaran uhatessa vain lähimmän kiven koloon tai liman alle. Olen niitä puron rannalla syötellessäni huomannut, että ne sieltä taas tuikahtavat esiin heti, kun luulevat vaaran olevan ohi. Kala, suurikin, näyttää myös lopulta tottuvan ympäristöönsä eikä välittävän vähääkään rannalla seisojista. Huopanassa on melkein keskellä koskea arkku, jossa läpi koko kesän seisoo tukinuittaja hakoineen. Lohet liikkuvat aivan arkun vieressä ja ottavat siitä onkea. Pinnalta ne tosin harvoin nousevat ottamaan muulloin kuin pimeän tullessa, mutta kirkkaimmalla paisteellakin ne ottavat mitään pelkäämättä syvemmässä kulkevaa syöttiä. Niitä ei koskaan näy, mutta niin pian kuin ne näkevät heitetyn matosen tai mätijyväsen, vilahtelee niitä sieltä esiin montakin yht'aikaa. On minulle myöskin joskus samassa paikassa tapahtunut, että uitellessani suurta lohta tuskin vavan pituuden päässä rannasta toinen suuri on loiruillut vavan ja siiman muodostaman kaaren alla.
Mutta yleensä pitää paikkansa, että varovaisuus vaatii pysymään niin kaukana tai niin alhaalla, että joutuu kalan näköpiirin ulkopuolelle. Kirkasvetisissä virroissaan englantilaiset lähestyvät rantaa polvillaan, jopa ryömylläänkin eivätkä edes uskalla liikuttaa vapaansa pystyasennossa, vaan viistossa. Kalaa haaviin otettaessa on tämä varovaisuus yhtä tarpeellinen kuin sitä houkuteltaessakin. Ottajan on parasta kyyristyä eikä tehdä äkkinäisiä liikkeitä. Kun kala on saapunut niin lähelle, että se voi nähdä ottajan, voi varomaton, äkkinäinen liike pelästyttää sen viimeiseen voimainponnistukseen, jolloin se saattaa katkaista perukkeen, jopa joskus murtaa vavankin.
End of Project Gutenberg's Lohilastuja ja kalakaskuja, by Juhani Aho